Tylsä Gorgoroth ja juurilleen palannut Horna – Steelfest-raportin ensimmäinen osa

Vuoden 2024 festarikesä korkattiin toukokuun 16. päivä, kun Hyvinkäällä käynnistyi Steelfest Open Air. Festarikansaa helli kauan odotettu auringonpaiste, ja monet olivat tulleet jo hyvissä ajoin festivaaliporttien taakse nauttimaan tuosta harvinaisesta ilmiöstä, jota kesäksikin kutsutaan. Rannekkeiden vaihdossa ei ollut ruuhkaa, ja henkilökunta meni ihmisten joukkoon, jotta liput pystyi vaihtamaan entistäkin vaivattomammin kahden ja kolmen päivän rannekkeisiin. Portit aukesivat valitettavasti puoli tuntia myöhässä, mutta se ei näyttänyt haittaavan yleisöä. Viimeistään turvatarkastuksessa huomasi, miten kansainvälinen festari Steelfest on. Suomen kieltä ei nimittäin juurikaan kuullut (tai sitten suomalaiset vain jonottivat hiljaa), mutta muita kieliä kuuli – dominoivimpana saksan kieli. Festivaalialueella kuuli myös muita kieliä, jotka iltaa kohden muuttuivat epämääräiseksi iloiseksi mölinäksi. (Tia)

Vaikka festivaalin portit avattiin myöhässä, aloitti Steelfestin ensimmäinen esiintyjä, puolalainen black metal -yhtye Black Altar hitusen aikataulua aikaisemmin. Ihan ensimmäiset minuutit jäivät näkemättä, mutta loppu keikka oli varsin viihdyttävä kokemus. Lavalla oli suitsukkeita ja kynttilöitä, ja savukone lauloi koko keikan ajan, eikä rumpalia enää nähnyt keikan loppupuolella savupilven läpi juuri lainkaan. Black Altarin keikan aikana ei ollut ihan kamalasti porukkaa, mutta intohimoisimmat fanit olivat löytäneet tiensä eturiviin. Black Altar tuntui olevan monelle uusi tuttavuus, sillä vasta Burzumin “Jesus’ Tod” -cover-vedon kohdalla yleisö alkoi olla enemmän messissä. Burzum-coverin jälkeen vähäisetkin ihmiset alkoivat siirtyä kohti ulkolavaa, jossa aloitteli kotimainen Deathchain. (Tia)

Death/thrash metalia soittavan Deathchainin keikka oli monelle varmasti yksi festarin odotetuimpia – eikä todellakaan tarvinnut pettyä. Vaikka yhtye onkin pitänyt viime vuosina hiljaiseloa keikkarintamalla, ei se näkynyt torstain vedossa. Deathchain on edelleen ihan perkeleen kova yhtye livenä. Bändin jäsenet alkoivat keikan loppupuolella hieman punoittaa, koska Aurinko paistoi suoraan lavalle koko keikan ajan. Toivottavasti he eivät palaneet pahasti (onneksi edellisen päivän puna on seuraavan päivän bruna). (Tia)

Deathchainin jälkeen oli luvassa tuhti annos suomalaista black metalia, kun kouvolalainen, vuonna 2006 perustettu Aegrus esiintyi sisälavalla. Bändin vuonna 2019 ilmestynyt “In Manus Satanas” on mielestäni yksi kotimaisen black metalin parhaita julkaisuja, mutta uusin “Invoking the Abysmal Night” -albumi (2023) ei ole toistaiseksi herättänyt yhtä vahvoja tunteita. Keikkaa saattoi silti odottaa innolla, sillä Aegrus on osoittanut olevansa rautaisen kova live-esiintyjä. Pettymykselle ei ollut aihetta, sillä Aegrus runnoi settinsä läpi ihailtavalla energialla ja karismalla. Black metal -keikat ovat mielestäni yleensä parhaimmillaan, kun esiintyminen on minimalistista, eikä yleisöä juuri puhutella ainakaan sanallisesti. Aegrus osoitti sen jälleen todeksi. Kovin omaperäiseksi yhtyettä ei kuitenkaan voi sanoa, sillä tällaista musiikkia on kuultu ennenkin. Parhaimmilaan Aegrus toi kuitenkin uutta potkua perinteiseen black metaliin. Vaikka bändin esiintyminen oli ihailtavaa, koettiin festivaalin aikana vielä paljon sitäkin räjähtävämmällä energialla vedettyjä keikkoja. Aegrusin keikka päättyi harmillisesti himmailevaan puhtaalla laululla kuorrutettuun vetoon, joka jäi kädenlämpöiseksi. (Teemu)

Seuraavaksi todistettiin jotain valitettavan aneemista, kun vuonna 1998 perustettu ruotsalainen black metal -yhtye Craft esiintyi ulkolavalla. Craft ei ole ehkä yhtä tunnettu kuin Dark Funeral tai Marduk, mutta etenkin sen vuonna 2005 ilmestynyt “Fuck the Universe” -albumi on silkkaa parhautta. Soittajat saivat musiikin kuulostamaan hyvältä myös live-tilanteessa, mutta vokalisti Nox esiintyi niin eleettömästi ja vaivaantuneen oloisesti, että hyvät kappaleet menivät aivan hukkaan. Niin kävi myös Craftin ensimmäisellä Suomen-keikalla vuonna 2020 Tampereen Olympia-korttelissa. Craftin materiaali saattaa viimein päästä livenä ansaitsemaansa kunniaan, kun Nox väistyy vokalistin paikalta ja tilalle tulee muun muassa Koldbrann– ja Djevel-yhtyeistä tuttu Mannevond. Jos minulta kysytään, olisi vokalistin vaihdoksen suonut tapahtuvan jo ennen tätä keikkaa. (Teemu)

Ruotsalaisvieraiden jälkeen palattiin takaisin suomalaisen black metalin äärelle, kun hyvinkääläinen vuonna 2020 perustettu Commander Agares nousi sisälavalle. Commander Agares on tähän mennessä ehtinyt julkaista yhden studioalbumin sekä splitit puolalaisen Gravelandin ja Satanic Warmaster -pomon The True Werwolf -yhtyeen kanssa, joten havaittavissa on jonkinlaista nousukiitoa. Tunnelmallisin koskettimin varustettu black metal toimi livenä kuitenkin vaihtelevasti. Soitto ja esiintyminen kulkivat periaatteessa hyvin, mutta kappaleista ei jäänyt ainakaan minulle paljoa käteen. Tämän tyylistä black metalia on tehty niin paljon, että keikka olisi kaivannut jotain erityistä energisyyttä tai visuaalisuutta, jotta se olisi jäänyt mieleen pidemmäksi aikaa. Se, että vokalistilla oli yllään haarniskan käsine, ei riittänyt tekemään keikasta ikimuistoista. (Teemu)

Yksi torstain kovimmista vedoista oli Nifelheimin nokkamiehen Hellbutcherin yhtye, joka on perustettu Nifleheimin jäätyä tauolle vuonna 2022. Bändi julkaisee toukokuun 31. päivä debyyttipitkäsoittonsa, joten Steelfestin keikalla päästiin luonnollisesti kuulemaan, miten albumin kappaleet toimivat livenä. Bändin omien biisien lisäksi saatiin kuulla myös Hellbutcherin versio Bathoryn “Die In Firesta” ja Venomin “Black Metalista”, eikä kylmiltä väreiltä voinut välttyä! Keikkarekvisiitta pidettiin varsin yksinkertaisena, eikä Hellbutcherilla ollut alkunauhaa tai taustalakanaa. Homman nimi oli kuitenkin ilkeä ja paha black metal, jota Hellbutcher toimitti erittäin ansiokkaasti vaatteita ja etenkin niittistä munasuojaa myöten. Hellbutcher otti loistavasti yleisön haltuunsa, ja yleisöstäkin huudeltiin moneen otteeseen Hellbutcheria. Suurella innolla odotan, miltä toukokuun lopussa julkaistava “Hellbutcher”-albumi tulee kuulostamaan kokonaisuudessaan. (Tia)

Eteeristä ja tunnelmallista black metalia esittävä Antimateria on totuttu Steelfest-vieras, mutta se jaksaa kokemukseni mukaan ilahduttaa kerta toisensa jälkeen. Yhtyeen toistaiseksi ainoa albumi “Valo aikojen takaa” (2016) on parhaita tietämiäni levyjä yli genrerajojen, ja yhtye näytti jälleen kuuluvansa black metalin parhaisiin live-esiintyjiin. Vaikka esiintyminen oli vähäeleistä, onnistui Antimateria päästämään jopa herkiksi ja kauniiksi kuvailtavat kappaleet täyteen loistoonsa. Siinä missä esimerkiksi lauantaina esiintynyt Blasphemy edusti Steelfestissä suoraviivaista ja alkukantaista tyylisuuntaa, oli Antimaterian keikalla valtava ilo heittäytyä hetkeksi rauhallisemman ja monisyisemmän musiikin vietäväksi. Iloiseksi yhtyeen musiikkia ei kuitenkaan voi sanoa, sillä kappaleet huokuvat melankoliaa. On mielestäni nerokasta, miten alakuloinen sanoma on puettu runollisiin teksteihin ja kauttaaltaan mukaansa tempaaviin kappaleisiin. Aiempiin näkemiini keikkoihin verrattuna oli miellyttävää kuulla uutta materiaalia, kun hiljattain julkaistu “Kuolleen tähden jälkeläinen” -kappale sai ansaitsemansa tulkinnan. Nälkä ilmeisesti kasvaa syödessä, sillä odotin kovasti, että kylkiäisiksi olisi saatu vielä toinenkin uusi kappale. Ehkäpä ensi kerralla sitten. (Teemu)

Niin suuri Norjan ja norjalaisen musiikin ystävä kuin olenkin, ei seuraavaksi esiintynyt Aeternus ollut minulle ennestään tuttu kuin nimeltä. Vuonna 1993 perustettu yhtye on kuitenkin ollut suhteellisen ahkera, sillä diskografiaan mahtuu yhdeksän studioalbumia, joista uusimpana Agonia Recordsin viime vuonna julkaisema “Philosopher”. Keikan perusteella yhtyeeseen on kuitenkin syytä tutustua tarkemmin. Matala ja persoonallinen laulu toimi hienosti muun musiikin kanssa, ja siitä löytyi niin perinteistä Norja-soundia kuin death metal -vaikutteita. Aeternuksen lähestymistapaa ei voi sanoa yhtä raa’aksi ja riisutuksi kuin vaikkapa Darkthronella vaan mukana on enemmän keskitempoa, ja musiikki on muutenkin dynaamisempaa. Yhtyeen jäsenillä on kokemusta muun muassa Gorgorothin, Gaahls Wyrdin, Taaken sekä aiemmin päivällä esiintyneen Hellbutcherin riveistä, mikä oli myös aistittavissa. Soitto ja esiintyminen sujuivat varmalla ammattitaidolla. Aggressiivisimmat osiot kuulostivat niin hyviltä, että niitä olisi suonut olevan lisää, vaikka toisaalta kappaleet olivat nyt mukavan dynaamisia. Kappalemateriaalista ei jäänyt mieleen yksittäisiä mestariteoksia, mutta muuten Aeternus oli hieno uusi tuttavuus. (Teemu)

Kellon lyödessä kymmenen todistettiin black metalin historiaa, kun suomenkielisen black metalin pioneeri Horna esiintyi entisen vokalistinsa Nazgulin kanssa. Sittemmin Satanic Warmaster -yhtyeestään tunnetuksi tullut Nazgul toimi Hornan solistina vuosina 1996-2001 ja ehti tuona aikana laulaa muun muassa kolmella täyspitkällä albumilla sekä ikonisella “Hiidentorni”-demolla. Horna on kerta toisensa jälkeen osoittanut olevansa ensiluokkainen live-esiintyjä, mutta olen nähnyt yhtyeen niin monta kertaa, että settilistan vakiokappaleet meinaavat tulla korvista ulos. Tällä kertaa luvassa oli jotain poikkeuksellista, sillä Horna esiintyi kaikkina kolmena Steelfest-päivänä eri vokalistin kanssa ja soitti vain kyseisen vokalistin aikaista tuotantoa.

“Hiidentorni”-demon (1997) avausraita “Kun lyömme Jumalan kodin liekkeihin” aloitti keikan komeasti, ja oli hienoa kuulla helmi kerrankin Nazgulin laulamana. Ei Spellgothinkaan esiintymisessä tai laulussa ole mielestäni vikaa, mutta kun Nazgul saapui lavalle 90-luvun black metalia huokuvissa vermeissä ja otti lavan haltuun, oli ilmassa jotain erityistä. Nazgul on viimeksi Steelfestissä näkemilläni Satanic Warmaster -keikoilla vastannut sekä laulusta että kitarasta, mutta nyt hänet pääsi näkemään pelkästään mikin varressa. Nykyiseen Horna-vokalisti Spellgothiin verrattuna Nazgulin esiintymisessä oli enemmän rock-henkeä, ja Spellgothin filosofiset pohjustukset kappaleille loistivat poissaolollaan. Muu yhtye oli tuttuun tapaan energisessä vedossa, mutta kitaristi ja taustavokalisti Infection ei ainakaan alkukeikasta riehunut lavalla samaan tyyliin kuin yleensä. Se on tosin täysin ymmärrettävää, sillä kolmen Horna-keikan lisäksi hän esiintyi Steelfestissä Chamber of Unlightin kanssa. Rumpali LRH:ta moiset vastuut eivät vaikuttaneet hätkähdyttävän, sillä hän veti kaikki neljä keikkaa niin tiukalla otteella, että suuri osa kollegoista jää nuolemaan näppejään.

Vaikka kyseessä oli Nazgulin aikaisen Hornan juhlakeikka, nousi lavalle eräs toinenkin tunnettu black metal -solisti. Behexen-vokalisti Hoath Torog saapui nimittäin laulamaan “Pimeys yllä pyhän maan” -kappaleen, jonka albumiversiokin on hänen laulamansa. Uudemmillä Behexen-julkaisuilla Hoath Torog on omaksunut matalamman lauluäänen, mutta korkeampi ärinä lähti nyt hienosti. Torog poistui lavalta vedon jälkeen ja antoi tilaa Nazgulilla, jonka kanssa Horna veti loppuun settinsä, jossa kuultiin monipuolinen valikoima kappaleita demomateriaalista “Sudentaival”-albumin (2001) kappaleisiin.

Vanhan koulukunnan black metal -soundin lisäksi keikalla nousi esiin tiettyjä tuon aikaisen Hornan piirteitä, jotka ovat myöhemmin jääneet vähemmälle. Nazgul esitteli ”A Ring to Rule” -kappaleen vitsikkäästi sanoilla “Taru sormusten herrasta”, ja aivan oikein varhaisessa Horna-tuotannossa onkin laulettu Tolkienin fantasiateoksesta. “Örkkivuorilta”-kappaleen aiheena on puolestaan ymmärtääkseni jotain niinkin juustoista kuin kristittyjä tappavat örkit. On mielestäni kiehtovaa ajatella, että Peter Jacksonin tunnetut elokuvatulkinnat Tolkienin teoksesta ilmestyivät vuosina 2001-2003, mutta Hornalla on ollut lyriikoiden aiheita jo viimeistään sen ensimmäisestä albumista “Kohti yhdeksän nousua” (1998) lähtien puhumattakaan Nazgulin taiteilijanimestä. Tolkien on toki inspiroinut monia muitakin black metal -yhtyeitä, mutta myöhempien vokalistien Corvuksen ja Spellgothin aikaisesta Hornasta en muista löytäneeni samanlaisia viittauksia. Hienon keikan lisäksi saatiin siis harvinainen katsaus black metalin historiaan. (Teemu)

Hornan settilista setlist.fm-sivuston mukaan:

1. Kun lyömme Jumalan kodin liekkeihin
2. Tappakaa Kristus!
3. Örkkivuorilta
4. Kunnia Saatanalle
5. A Ring to Rule
6. Pimeys yllä pyhän maan
7. Noidanloitsu
8. Synkän muiston äärellä
9. Hiidentorni huokui usvansa
10. Black Metal Sodomy
11. Skaldiriimu
12. Sinulle, mätänevä Jehova

Ulkolavan viimeisenä esiintyjänä oli ruotsalainen death metal -legenda Unleashed. Sibeliuksen “Finlandian” tahdittamana lavalle astellut yhtye veti melkoisen perusvarman show’n, joka toimi bändin kohdalla. Huippuhetkiä olivat ehdottomasti aina niin upea “Midvinterblot”, “Hammer Battalion” ja “Before the Creation of Time”, mutta myös kolmen vuoden takaisen “No Sign of Life” -albumin biisit toimivat ihan mukavasti livenä. Yleisön huudatustakin koettiin “I Have Sworn Allegiancen” myötä. (Tia)

Ennen torstain pääesiintyjää oli pysähdyttävä hetkeksi miettimään elämänvalintoja. Juna Helsinkiin kulki nimittäin kyseisenä yönä niin huonosti, että Gorgoroth pitäisi joko jättää väliin tai jäädä keikan jälkeen odottamaan seuraavaa junaa liki puolitoista tuntia. Koska tuo norjalaisen black metalin kärkeen kuuluva yhtye kuuluu suosikkeihini, päätin jäädä seuraamaan keikkaa. Jälkikäteen mietittynä hyvin nukuttu yö olisi kuitenkin ollut parempi vaihtoehto, sillä Gorgorothin meno oli valitettavan ponnetonta.

Moni varmaankin jätti Gorgorothin keikan väliin pelkästään sen takia, että maailman parhaisiin solisteihin ja esiintyjiin lukeutuva Gaahl ei ole vaikuttanut Gorgorothin riveissä enää seitsemääntoista vuoteen. Gaahlin perään haikailu on mielestäni kuitenkin sikäli tyhjänpäiväistä, että hän ja basisti King ov Hell yrittivät viedä Gorgorothin sen perustajajäsen Infernukselta, vaikka yhtye oli jo julkaissut parhaat albuminsa ennen heidän liittymistään. Ei Gorgorothin edelliselläkään Steelfest-keikalla vuonna 2016 ollut yhtä paljon visuaalisia elementtejä kuin Gaahlin aikana nauhoitetulla “Black Mass Krakow 2004” -tallenteella, mutta paluu pelkistetympään ilmaisuun toimi silloin hyvin. Sitä paitsi Taake-pomo Hoest jos kuka on oikea ihminen tulkitsemaan norjalaisen black metalin klassikoita, enkä keksi Gorgorothille parempaa live-vokalistia realistisista vaihtoehdoista. Yksi henkilö ei kuitenkaan riitä pelastamaan uppoavaa laivaa.

Kun “Antichrist”-albumin (1996) avausraita “Bergtrollets hevn” alkoi soida ja näin Gorgorothin jäsenet tuttuun tapaan niittien ja corpse paintin määrittelemässä ulkoasussa, ehdin jo toivoa, että keikasta tulisi hyvä vanhan koulukunnan black metal -keikka. Moni asia osuikin kohdalleen. Minulle tärkeimpiä Gorgoroth-albumeita ovat sen kolme ensimmäistä levyä “Pentagram” (1994), “Antichrist” (1996) ja “Under the Sign of Hell” (1997). Hoestin käheä ja tunnistettava ääni sopi kappaleisiin täydellisesti. Pian tuli kuitenkin selväksi, että Hoestia lukuun ottamatta yhtyeestä puuttui kaikki se uho ja uhkaava energia, jota se on kanavoivinaan musiikkiinsa. Varsinkin Hornan juhlakeikkaan verrattuna Gorgoroth kuulosti löysältä ja väsyneeltä, ja lava oli ihmeellisen huonosti hallussa noinkin nimekkäälle yhtyeelle. Hoest teki parhaansa pitääkseen keikan kasassa, mutta vaikka hänen äänensä oli hyvässä vedossa kautta linjan, ei edes hänen esiintymisessään ollut samanlaista vetoa kuin parhailla näkemilläni Taake-keikoilla. Keikka ei tuntunut mystiseltä matkalta black metalin alkuhämärään, vaan tunteettomalta rutiinisuoritukselta, josta huokui välinpitämättömyys ja kisaväsymys.

Jopa lempikappaleisiini kautta aikojen lukeutuvat “Katharinas bortgang”, “Revelation of Doom” ja “Krig” jäivät kädenlämpöisiksi läpsyttelyiksi, jotka eivät herättäneet mitään tunteita. Vedot olisivat sentään voineet kuulostaa teoriassa hyvältä, mutta kun mukaan pakotettiin ainakin kolme kappaletta Gaahlin aikaista materiaalia, jäin miettimään, ketä kiinnostaa kuulla niitä jonkun muun kuin Gaahlin itsensä laulamana. Pidän Hoestin äänestä, mutta se ei sopinut näihin kappaleisiin ollenkaan. Miksi niitä ei olisi voinut korvata vaikkapa kappaleilla “Måneskyggens slave”, “(Under) The Pagan Megalith” tai “Possessed (by Satan)”? Gorgorothin kannattaisi ilman Gaahlia keskittyä perinteisempään soundiin ja ennen Gaahlin liittymistä julkaistuun materiaaliin, sillä niistä kappaleista voisi rakentaa aivan ensiluokkaisen black metal -settilistan. Keikan onnistuminen tosin vaatisi, että kappaleet osattaisiin myös tulkita asianmukaisesti. Gorgorothin puolustukseksi on todettava, että he osaavat selkeästi soittaa, eikä keikka sentään hajonnut samalla tavalla käsiin kuin taannoin internet-sensaatioksi nousseella Azazelilla. Nyt koettu ontto ja tylsä esiintyminen jäi kuitenkin kauas siitä, mitä yhtyeeltä toivoisi. (Teemu)

Ensimmäiseen Steelfest-päivään mahtui paljon hienoja keikkoja ja yksi karvas pettymys, mutta festarit lähtivät käyntiin toden teolla perjantaista alkaen. Raportin toisessa osassa arvioimme muun muassa sellaisten yhtyeiden keikat kuin entisen Corvus-vokalistinsa kanssa esiintynyt Horna, Batushka-perustaja Krzysztof Drabikowskin Батюшка, norjalainen depressiivistä black metalia esittävä Strid, Islannin black metal -ylpeys Misþyrming ja avant-garde black metalia soittava Ved Buens Ende. (Teemu)

Teksti: Tia Salmela ja Teemu Esko

Kuvat: Niko Sihvonen / Rocktografia. Katso koko ensimmäisen päivän kuvagalleria täällä. Steelfestin yleisögallerian voit puolestaan katsoa täällä.