Tymäkkää tööttäystä ja reipasta menoa: Necrophobicin ”Mark of the Necrogram”

Nekrogrammi nousee jälleen! Ruotsalainen Necrophobic julkaisee kahdeksannen studioalbuminsa ”Mark of the Necrogram” 23. helmikuuta. Tarjolla on viimeinen taistelu tämän maailman valoa vastaan – näin määrittelee bändi uusimman levynsä saatesanoissaan.

Necrophobicilla on eräänlainen näytön paikka edessään, koska sen kokoonpano on jonkin verran muuttunut – tai palautunut – sitten edellisen täyspitkän: ensimmäisellä levyllä vokalisoinut Anders Strokirk palasi mikrofonin taakse vuonna 2014; vuoden 2016 lopulla puolestaan kitaraosasto laitettiin uuteen uskoon, kun vuosituhannen vaihteessa bändissä vaikuttaneet Sebastian Ramstedt ja Johan Bergebäck palasivat bändin riveihin. Levy myös aloittaa yhteistyön Necrophobicin ja Century Median välillä. Laitetaan siis lätty soimaan ja kuunnellaan, mitä näillä ruotsalaisilla on tällä kertaa tarjottavanaan.

Levy pärähtää käyntiin makoisalla nimikkokappaleen riffittelyllä. Necrophobic lähtee laukkaan heti ensisoinnuista, eikä se juuri hiljennä tahtia kuin muutamaksi hetkeksi, kunnes rauhoittuu levyn päättävässä ”Undergångenissa”. Heti alusta asti on selvää, mistä hommassa yhä on kyse: kuultavana on hiukan black metalin suuntaan nyökkäilevää death metalia, jossa kitarat sahaavat ja heittävät riffiä toisen perään, rytmiosasto pitää menon ripeänä ja vokalisti kähisee uhkaavia säveliä ilmaan. Vaikka mitään erityisen erikoista bändi ei ole koskaan ulosannillaan tuonut esille, on se silti aina ollut ja on yhä tunnistettavan omankuuloinen. Nyt itse asiassa kuulostaa siltä, että yhtye olisi jälleen löytänyt itsensä muutaman harha-askelen jälkeen.

Viimeistään kolmantena biisinä kuultava ”Tsar Bomba” saa pään nytkymään musiikin mukana. Junttaava rytmi vie biisiä eteenpäin ja jo toisella kuuntelukerralla huomasin käriseväni biisiä sen mukana. Se jos mikä on tarttuvan rallin tunnusmerkki! Myös viimevuotisen EP:n nimikappale ”Pesta” jää takaraivoon jyskyttämään mukavalla tavalla.

Muutama keskinkertainen kappalekin levylle mahtuu, mutta ne eivät kokonaisuutta kuitenkaan laske niin paljon, että levy siirtyisi nopeasti syrjään kuunneltavien joukosta. Näissäkään biiseissä meininki ei hellitä, mutta esimerkiksi ”Lamashtu” ei vain minussa jostain syystä suuria tunteita herätä. Hitto, siinähän melkein diskoillaan puolivälissä! ”Sanctosanctin” aloitusriffit taas tuovat hassulla tapaa mieleen niinkin yllättävän bändin kuin Metallican. Onneksi tämän jälkeen kuitenkin skarpataan ja paahdetaan taas deathblack-rintamalla biisi läpi.

Levyn kulmakiveksi nousee hiukan muuta levyä hidastempoisempi ”Requiem For a Dying Sun”, jonka tasaisen tappava varmuus saa aikaan sen fiiliksen, että näille tyypeille en lähtisi väittämään vastaan. Tässä biisissä bändin osaaminen ja varmuus nousevat aivan omalle tasolleen. Heti junttaavasta aloituksesta lähtien biisi on kylmyydessään niin vakuuttava, että huomaan uudelleen ja uudelleen palauttavani levyn tähän kohtaan. Todella vahvaa osaamista! Samanlainen efekti toistuu pari biisiä myöhemmin From The Great Above To The Great Below” -kappaleen kohdalla. Tämän jälkeen levy paketoidaan rauhallisella ”Undergången”-instrumentaalilla, joka saa uskomaan, että rauha ja pimeys ovat laskeutuneet maailmaan.

Necrophobicin ”Mark of the Necrogram” jatkaa mielestäni yhtyeen matkaa siitä, mihin “Death to All” vuonna 2009 jäi. Siihen väliin mahtuu yksi pieni ohilaukaisu, mutta nyt ollaan jälleen täydessä sodassa julistamassa pimeyden synkkää sanomaa! Tätä julistusta voit kevään aikana todistaa myös livenä esimerkiksi Hyvinkään Steelfesteillä.

8½ / 10

Kappalelista:

  1. Mark Of The Necrogram
  2. Odium Caecum
  3. Tsar Bomba
  4. Lamashtu
  5. Sacrosanct
  6. Pesta
  7. Requiem For A Dying Sun
  8. Crown Of Horns
  9. From The Great Above To The Great Below
  10. Undergången

Necrophobic Facebookissa

 

Kommentoi julkaisua