Työväenluokan sankarit – Tall Ships Races Music Festival 21.–22.7.2017
Suuret purjelaivat Turkuun tuonut Tall Ships Races -tapahtuma piti sisällään musiikkifestivaali Tall Ships Races Music Festivalin, jonka monipuolinen tarjonta sisälsi jonkin verran myös rockia. Festareiden vahvinta antia olivat Oasis-laulaja Liam Gallagherin ja konepop-legenda Pet Shop Boysin keikat, vaikka paikallinen Willie & The Goodsouls pistikin vesiteitse ansiokkaasti hanttiin.
Mainos päättyy
Perjantai
Kunnon festivaali ei ole mitään ilman missattua keikkaa. Kovasta yrityksestä huolimatta kykenen näkemään mainiosta Pimeys-yhtyeestä vain laskevan taustakankaan. Koska indie- ja suomirokkia ansiokkaasti yhdistelevä yhtye tuli nähtyä viikko sitten Pori Jazzeilla, ei tämä menetys kirvele suunnattomasti. Koska seuraavat artistit ovat iskelmällistä poppia esittävät Irina ja Anna Puu, seurueemme päättää tutustua paikallisen Willie And The Goodsoulsin rockretroiluun. Keikka ei siis ole varsinaisesti osa festivaalia, vaan ravintolalaiva Papa Joen kannella järjestettävä ilmaiskeikka. Yhtä kaikki, myös The Grammers-yhtyeestä tutun Ville Vesalaisen johtama bändi on kovassa iskussa. Tyylillisesti jossain Mark Knopfler-kitaroinnin ja Black Crowes-southern rockin välimaastossa seilaava bändi on melkeinpä enemmän americanaa kuin monet samantyyliset jenkkibändit. Bändin tyylitaju ja soundiestetiikka on sisäistetty erinomaisesti, Willien maukkaan soiton ohella Petra Wahlstenin viulu tuo bändisoittoon omalaatuista kulmaa. Itse biisitkin ovat genressään mieleenpainuvia, vaikka Tom Pettyn klassikoihin onkin vielä hitusen verran matkaa. Toisaalta, niin on myös jokaisella metallibändillä matkaa Sabbathiin.
Mainos päättyy
Takaisin alueelle siirtyessämme on ruotsalainen indiepop-yhtye The Cardigans juuri aloittanut settinsä.
Bändihän nautti suurta suosiota vuosituhannen taitteessa, mutta ei ole julkaissut uutta musiikkia sitten vuoden 2005 ja hajosi uutta tuotantoa seuranneen maailmankiertueen jälkeen. Inhottava sielu voisi kysellä, että ovatko luomiseen kyllästyneen bändin rahat loppuneet vai mistä on kyse. Ehkäpä ei, kun bändi tekee kuitenkin vain muutaman festarikeikan vuosittain. Laulaja Nina Perssonin ”Lovefool”-loppuvenyttelyn ”same old fuckin’ you” voi silti tulkita viittauksena moneenkin asiaan. Kovemman luokan fanit kuuluvat valittavan Perssonin hunajaisen äänen olevan nykyään epäpuhdas ja riekaleina. Omiin korviini Perssonin ääni ja visuaalinen olemus ovat kuitenkin lähes samanlaisia kuin viime kerralla, joka taisi olla Ruisrockissa yli kymmenen vuotta sitten. Perssonin ja muun bändin esiintyminen on näkökulmasta riippuen joko eleettömän tyylikästä tai tylsää – kuten bändin kulta-aikoinakin. Joka tapauksessa, upea ”You’re the Storm” ja lehmänkellon johtama “I Need Some Fine Wine and You, You Need to Be Nicer” soivat komeasti. Päätöskappale ”My Favourite Game” saa yleisön heräämään ja tunnelma on kuin vuosikymmen sitten – kaikki ovat vain vähän vanhempia.
Mainos päättyy
Tässä välissä pitää hakea pari olutta kangaskattoisesta pubista ja siirtyä manchesteriläiseen tunnelmaan. Perjantai-illan pääesiintyjä, itse Oasis-keulakuva Liam Gallagher on pian täällä. Huvittavaa kyllä, lähes törmäämme Vasemmistoliiton eduskuntaryhmään juuri anniskelualueelta poistuessamme. Li Andersonkin siis pitää Oasiksesta – Li(ve) forever? Ympärillä on yritystä yhteislauluun eli odotukset ovat korkeat keikalle, joka on Liamin ensimmäinen Turun ja Suomen kamaralla sitten vuoden 2000 Oasis-keikan. Tuolloinkin velipoika Noel puuttui joukosta: jotkin asiat eivät muutu.
Setti käynnistyy Oasiksen debyyttialbumin aloituskappaleella ”Rock ’n’ Roll Star”. Toisin sanoen Oasiksen suunnatonta varjoa ei edes yritetä paeta. Hyvä niin, sillä tämähän kuulostaa yllättävän hyvältä – Liamin ääni ei ole enää samoissa alamaissa kuin viimeisellä Oasis-kiertueella. Joko suuttuneen apinan tai tappeluun valmiina olevan jalkapallohuligaanin tavoin käyttäytyvä tyyppi on tosissaan. Nyt on pakko onnistua, kädet tiukasti selän taakse vedettynä – kuinkas muutenkaan. Livevideoilla tämä maneeri saattaa näyttää huvittavalta, mutta elävänä se kummasti toimii. Toinen Oasis-klassikko ”Morning Glory” menee omalla painollaan, mutta sen jälkeen alkavissa omissa biiseissä soolo-Liamin veri punnitaan. Gallagherin itsensä sanoin ”uudet laulut alkavat, nyt voitte mennä baariin”. Hieman Arctic Monkeys-henkinen ensisinkku ”Wall Of Glass” on oikeasti hyvä biisi, niinpä se toimii mainiosti myös livenä. Seuraava ”Greedy Soul” menee toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, mutta vähän ”Masterplan”-henkinen ”Bold” kuulostaa erinomaiselta. Sitten onkin taas pienen Oasis-virkistyksen vuoro ja ”Slide Away” nostaa Linnapuistoon yleisön uudelle tasolle. Loput soolobiisit ovat ”Chinatown”-sinkkua lukuun ottamatta vähän liian tavanomaisia, mutta mainiota rokkia yhtä kaikki. Historiaa vastaan on silti vaikea taistella – etenkin levyn kanssa, jota ei ole edes julkaistu vielä. Niinpä lopullisen niskalenkin ottaminen jää ”Be Here Now”:n ja akustisen kitaran säestyksellä esitetyn ”Wonderwall”-yhteislaulun jättiläisharteille. Erinomainen keikka, mutta kaikki taitavat silti odottaa sitä veljesten sopimista ja reunionia – pikkuveli mukaan lukien.
Mainos päättyy
Sitten yhteislaulubussissa Turun keskustaan. Musiikkia nauttinut vasemmistokansanedustaja Paavo Arhinmäki istuutuu viereiselle penkille selostaen, kuinka monta Oasis-keikkaa on nähnyt. En tiedä teistä, mutta taidan itsekin edustaa sitä osaa kansasta, joka jaksaa paluubussissa julistaa oman suosikkibändinsä erinomaisuutta vierustovereille. Työväenluokan kansanlaulaja ja työväenpuolueen kansanedustaja – makes sense to me. Torin nurkalla saamme vielä tuntemattomaksi jääneeltä katusoittajaneidolta uuden ”Wonderwall”-versioinnin – enempää ei voi tältä illalta toivoa.
Lauantai
Seuraava päivä on, mikäli mahdollista, vielä vähemmän rock kuin edellinen, mutta sen yllättäjäksi nousee kaksi nimeä – Ile Kallio ja Pet Shop Boys. Ile Kallio Big Rock Band esiintyy klo 16 eturivin kouralliselle tympääntyneitä Hurts-faneja ja taaempana tanssivalle ikämiehistölle. Kallion erinomainen combo ansaitsisi huomattavasti suuremman huomion – bändisoitto on kautta linjan erinomaista ja Esa Niivan saksofoni raikaa kuin Bruce Springsteenin E Street Bandillä. Jo Hurriganesissa legendastatuksen ansainnut Ile Kallio ei ylisanojani tarvitsisi, mutta pakko se on todeta – loistavan maukasta rock-kitarointia. Etenkin Ganes-versiointi ”Hot Wheels” saa kenet tahansa syttymään. Keikan kolmas tähti on ruotsalaisvokalisti Patrik Eriksson, joka voisi olla minkä tahansa AOR-yhtyeen keulilla koska tahansa. Erikssonin ääni ja karisma pääsevät oikeuksiinsa parhaiten yhtyeen omassa ”Touché”-kappaleessa, joka soi kuin kadonnut kasariklassikko.
Mainos päättyy
Parin iskelmäartistin jälkeen lavalle astuu Hurts, joka ei huippusuosiostaan huolimatta innosta. Pakko myöntää, tätä ei ole tehty minulle. ”Wonderful Life” on periaatteessa ihan ok biisi, samoin keikan päättävä ”Stay”, jonka aikana laulaja Theo Hutchcraft heittää ruusuja yleisöön. Taustabändi on selkeästi pätevä ja ekstaattinen yleisö laulaa mukana kovempaa kuin itse vokalisti. Minä en. Tähän kohtaan tämä kuulostaa Modern Talkingilta, jolta puuttuu riittävä määrä täydellisiä popkappaleita. Hurts on kuin tuolla puiden takana paukkuva ilotulitus – ihmiset hurraavat, mutta itse taidan jäädä jostain olennaisesta paitsi.
Festivaalien viimeisenä esiintyjänä toimiva synapop-legenda Pet Shop Boys sen sijaan yllättää täysin. Tauoton audiovisuaalinen tykitys tyrmää kuin tietokoneen näytönsäästäjä tajuntaa laajentavien aineiden vaikutuksen alaisena ja soundillisesti 2000-luvulle päivitetyt pophitit seuraavat toisiaan. Tämähän on kuin elektroninen Pink Floyd.
Vaikka vokalisti Neil Tennantilla onkin stadionpopin ohuin pikkupoikaääni, jotenkin kummasti tämä virheettömän konemusiikin ja ohuen nasaalilaulun liitto toimii. Ja on pakko todeta, että Tennantin ääni on yhä yhtä hyvä (tai huono) kuin joskus muinaisella 1980-luvulla. Synkempi ”Love etc.” vakuuttaa, mutta suurimmat aplodit saavat luonnollisesti megahitit. Kaikille tutut ”West End Girls” ja ”It’s A Sin” herättävät suuretkin massat, ja lopun ”Domino Dancing” sekä coverit ”Go West” ja ”Always On My Mind” ovat jo pelkkää yhteislaulua. Tähän erinomaisuuteen on hyvä lopettaa festivaali, jolle soisi jatkoa ilman purjelaivojakin.
Liam Gallagher -settilista:
- Fuckin’ in the Bushes (Oasis-alkunauha)
- Rock ’n’ Roll Star (Oasis-cover)
- Morning Glory (Oasis-cover)
- Wall of Glass
- Greedy Soul
- Bold
- D’You Know What I Mean? (Oasis-cover)
- Slide Away (Oasis-cover)
- Chinatown
- I Get By
- You Better Run
- Universal Gleam
- Be Here Now (Oasis-cover)
- Wonderwall (Oasis-cover)
Pet Shop Boys -settilista:
- Inner Sanctum
- Opportunities (Let’s Make Lots of Money)
- The Pop Kids
- In the Night
- Burn
- Love Is a Bourgeois Construct
- Se A Vida É (That’s The Way Life Is)
- Love Etc.
- The Dictator Decides
- Inside a Dream
- West End Girls
- Home and Dry
- The Enigma
- Vocal
- The Sodom and Gomorrah Show
- It’s a Sin
- Left to My Own Devices
- Heart / Go West (Village People -cover)
Encore:
- Domino Dancing
- Always on My Mind (Brenda Lee -cover)
- The Pop Kids (Reprise)
Teksti: Juhani Mistola
Kuvat: Teemu Kivekäs