Tyylikäs mutta laimeahko sekoitus radioystävällistä rockia ja kasariheviä – arviossa Last In Linen ”Jericho”

Ronnie James Dion soolobändin kulta-aikojen kokoonpanon pohjalle itse maestro kuoleman jälkeen, menneen vuosikymmenen puolivälissä perustettu Last In Line on julkaissut kolmannen pitkäsoittonsa.

Ensivaikutelmana vokalisti Andrew Freemanin kliinisen raspiin ja modernin rock radio -standardeihin vaivatta ujuttautuva, paikoin hieman pliisun ja kertakäyttöisten melodioiden varaan rakentuva vokalisointi alkaa pidemmän päälle puuduttamaan. Asiasta kun pääsee parin kuuntelukerran myötä yli, alkaa moderneille melodialinjoille kontrastina rakentuva soundi toimia. Basisti Phil Soussanin (ex-Ozzy Osbourne), kitaristi Vivian Campbellin (Def Leppard) ja Vinny Appicen (ex-Black Sabbath) päivitetyn perinnetietoisesti rakentuva vanhan liiton hard n’ heavy rockin soitto kiinnittää kuulijan huomion ja pitää sitä vastoin hyvin otteessaan. Vaikka basisti Soussanin kiltihkö bassottelu ei ylläkään yhtyeen ja Dion sekä Rainbow:n edesmenneen bassomestarin, Jimmy Bainin yksinkertaistetun maagiseen bassotaiteilun tasolle, soi yhtyeen rytmiryhmä silti puhtaasti ja vankalla ammattitaidolla.

”Jerichon” vahvimpien vetojen joukkoon nousevat rennosti rockaava, Mötley Crüen John Corabin ajoista muistuttava, post-grungahtava ”Dark Days” ja loistavasti salakavalaa ihon alle kipinöiden hiipivä ”Burning Bridges”. Lisäksi albumin ehdottomin korvamato, ”Walls of Jericho”, muhkeaa voimariffiä ja modernia kertosäemaalailua yhdistelevä ”Story Of My Life” sekä Dio-klassikon, ”We Rockin” sapluunalla tehty ”House Party In The End Of The World” nostavat albumin tasoa biisien yksityiskohtaisella laadukkuudella. Erityisesti Campbellin omintakeisen tunnistettava ja raikkaan tulinen soittotatsi pääsee oikeuksiinsa kappaleiden tyylikkäissä kitarasooloissa.

Albumin anti-mkliimakseiden kohtalo jää pitkiä, mitäänsanomattomia laulustemmojen nuotteja viljelevälle, rytmisesti puuduttavan yksiulotteiselle albumin avausbiisille, ”Not Today Satan” ja kolmanneksi raidaksi, hittisijoille asetetulle ”Bastard Son”. Viimeksi mainittu sisältää pitkästä aikaa rasittavimman hard rock -biisin pääriffin. Myöskään liiallisesta tyhjäkäynnistä kärsivä, albumin toinen videobiisi ”Ghost Town” parin muun albumin biisin lisäksi ei saa vanhan hevijäärän viisaria värähtämään.

”Jericho” on nykyajan standardien mukaan jämäkkä raskaan, perinnetietoisen mutta samalla tähän päivään ulottuvan rockin albumi. Sen soitosta kuuluu samalla 40 vuoden aikana Appicen ja Campbellin hyppysiin kertynyt kokemus maailmanluokan hard rock -ryhmistä. Toisaalta albumin tuotantoa ja sävellystyötä vaivaa liiallinen hajuton ja mauton sisäsiisteys. Silti ulkoisten laatustandardien mukaisen jäljen perusteella albumin luulisi saavan helpostikin radiosoittoa. Se, saisiko näinkin nimekäs kokoonpano aikaan vielä tätäkin laadukkaampaa musiikkia, jää kuitenkin albumin suhteen eniten vaivaamaan mieltä.