Tyylillisesti pätevä, mutta sisällöltään puutteellinen: arviossa Monumentsin ”Phronesis”

Kirjoittanut Samuel Järvinen - 19.10.2018

Vuonna 2007 perustettu brittiläinen Monuments on yksi djent-tyylisuuntauksen alkupäähän sijoittuvista yhtyeistä. Debyyttialbuminsa ”Gnosis” yhtye julkaisi vuonna 2012 esitellen sillä tyypillistä genren kulta-aikojen alun soundia. Vielä hivenen omaa soundiaan hakeva yhtye nousi yhdeksi genren valopilkuista vuoden 2014 ”The Amanuensis” –albumilla, joka esitteli iskevän, groovaavan ja maukkaita riffejä sylkevän yhtyeen. Muutaman rumpalinvaihdoksen läpi käynyt orkesteri valmisteli seuraavaa julkaisuaan reilut neljä vuotta, ja odotus on nyt ohi uuden ”Phronesis” -albumin oltua jo hetken aikaa ulkona.

Vaatimattomat 39 minuuttia kestävä ja kymmenen kappaletta sisältävä tuotos on estetiikaltaan, soundiltaan ja sisällöltään juuri sellainen, mitä yhtyeen fanit voivat bändiltä olettaakin. Kappaleet vuorottelevat raskaiden riffien, iskevien 4/4 djent –komppien ja melodisempien osuuksien välillä. Avauskappale ”A.W.O.L” on sykettä nostattava aloitus albumille, joka esittelee bändin parhaimmillaan tarttuvan kertosäkeen ja aggressiivisten säkeistöjen parissa. Lauluraidat ovat albumilla totuttuun tapaan taidokkaita vuorotellen kauniiden puhtaiden osuuksien sekä vatsasta kourivien huutovokaalien välillä. Tällaista linjaa edustavat selkeimmin ”Mirror Image” ja ”Leviathan”, sekä albumin iskevimpiin raitoihin kuuluva ”Ivory”, jolla kuullaan bändin TesseracT-vaikutteita, joita on noussut pintaan aina silloin tällöin bändin tuotannossa.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

Monipuolisinta antia albumilla edustaa yksi sen parhaimmista kappaleista, ”Jukai”. Kappaleessa on muista poikkeava sisäänpäinkääntynyt tunnelma sekä kertosäe, joka sisältää hieman vaihtoehtometallimaisia ideoita ja rouheaa louhintaa, joka saa pään nykimään tyytyväisenä mukana. Juuri tällaisena Monuments on usein parhaimmillaan: kappaleesta löytyy runsaasti tarttumapintaa tunnelman sekä riffittelyn puolesta, unohtamatta kertosäkeen tyylikkyyttä ja tarttuvuutta. Samalla tavalla albumin positiivisimpiin hetkiin lukeutuu päätöskappale ”The Watch”, joka esittelee joitakin albumin omaperäisempiä ajatuksia ja riipivimpiä äänimaisemia dissonoivilla soinnuilla ja hieman death metal -tyylisillä vivahteilla.

”Phronesis” on kuitenkin valitettavasti huomattavasti edeltäjäänsä latteampi kokonaisuus. Vaikka se onkin soundillisesti iskevä ja kyllin täyteläinen, on sen substanssipuolella eittämättä havaittavissa takaperoista kehitystä. Yksi bändin vahvuuksista on ollut sen kitaraosasto, tarkemmin sanottuna kitaristi John Brownen riffikynä. Tällä albumilla on kuitenkin valitettavan vähän toisistaan erottuvia ja tarttuvia kitaralinjoja, jotka nousisivat yhtyeen mittapuulla korkealle. Kappaleissa on hyvin vähän mitään sellaista, joka erottaisi niitä merkittävästi edellisistä, tai huutaisi kuulijaa palaamaan niihin. Parhaimmillaankin eri ideat ja riffit ovat vain keskivertoa yhtyeen mittapuulla ja jotain sellaista, joka tuntuu varsin nopeasti kyhätyltä. Kappaleet ovat hieman kuin tyhjinä kolisevia runkoja, jotka ulkoa näyttävät varsin hyviltä, mutta kun niitä kuulostelee lähemmin, on niissä hyvin vähän mitään maininnan arvoista. Toki kappaleet miellyttävät varmasti niitä, joille riittävät djent-kappaleiden perusajatukset ja tyylilliset seikat. Yhdeksi albumin ehdottomaksi rimanalitukseksi kohoaa ”Stygian Blue”, jonka sanoitukset ovat varsin infantiileja. Mieleen piirtyy kuva Five Finger Death Punchista uhoamassa vihaajilleen, eikä kyseinen mielikuva ole erityisen tervetullut puhuttaessa Monumentsin musiikista.

Lopultakin ”Phronesis” tuntuu jäävän jonkinlaiseksi väliinputoajaksi yhtyeen tuotannossa. Eräänlaiseksi kehitysalbumiksi, jolla yhtye kokeilee hieman pehmeämpää ja riisutumpaa ilmaisua. Bändin riffit eivät enää hypi seinille samalla tavalla, eikä aggressiota tai dissonanssia esiinny ihan samassa mittakaavassa. Soundin muuttaminen ja kokeileminen on itsessään varsin positiivinen asia, mutta kappaleet eivät saisi kärsiä prosessissa. Albumilta löytyy muutama mukiinmenevä suoritus ja muutama sellainen kappale, jotka toimivat varmasti erityisen hyvin livenä ja jotka varmasti soivat kuulokkeissani. Tämä ei kuitenkaan riitä pelastamaan albumia tai kohottamaan sitä keskivertoa korkeammalle, mikä on todella sääli, ottaen huomioon bändin aikaisemmat taidonnäytteet. Lievästä pettymyksestä huolimatta albumi on varmasti monelle fanille juuri sitä mitä he ovat odottaneetkin: uusi Monuments-albumi. Mikäli yhtye jatkaa tällä tyylillä toivon, että seuraava julkaisu sisältäisi hieman hiotumpia kappaleita, jotka pystyisivät seisomaan kokonaisuuden ulkopuolella toimivina sävellyksinä.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen