Tyylipuhtauden hyvät ja huonot puolet – arvostelussa St. Hoodin uutukainen

Kirjoittanut Tom Frankton - 16.9.2017

Pakko myöntää, että Suomen hardcore-skene on minulle melko vieras ja mysteerinen: olen päätynyt kuuntelemaan muutamaa bändiä mutta tunnen bändejä lähinnä vain nimeltä, jos edes siitä. Helsinkiläinen St. Hood kuuluu tähän kastiin: olen törmännyt bändin nimeen muutamaankin otteeseen mutta kappaleen kappaletta en ole tainnut aikaisemmin kuulla. ”Ensitörmäykseni” bändiin taisi tapahtua muutama vuosi sitten, kun bändi lämmitteli Nosturin lavaa Hatebreedille. En ollut itse paikalla mutta bändin nimi jäi tietysti muistiin. Kirjoitin viime viikolla, Comeback Kid -uutukaista arvostellessani, että arvostelu oli ensikosketukseni bändiin. St. Hood näyttelee tällä kertaa samaa roolia, ensikosketusta.

Lähes viisitoista vuotta sitten perustettu St. Hood edustaa Comeback Kidiä suoraviivaisempaa ja tiiviimmällä ”no nonsense” -linjalla kulkevaa hardcorea. Comeback Kid on kuitenkin huono vertauskohde bändin hieman metallisemmalle ilmaisulle, joten parempana vertauskohtana toimii jo aiemmin mainittu Hatebreed. Bändin musiikki eroaa toki suuresti Hatebreedin tasajalkanyrkkipuinnista mutta samaa verta bändien musiikissa tuntuu olevan, enkä yhtään ihmettele alussa mainittua lämppäripestiä Nosturilla. Myönnän hardcore-tietämykseni olevan jokseenkin suppeanpuoleinen, joten pahoittelut arvon lukijakunnalle paremman vertailun puutteesta. No mutta, mennään asiaan.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

”The Age of Unreason” -levyn tempo on kauttaaltaan ripeä ja energinen muttei kuitenkaan ylly aivan kaahausnopeuksiin. Jo ensimmäinen kappale ”Unbroken Line” antaa melko selkeän kuvan tulevasta puolen tunnin rypistyksestä. Tuplabasari pauhaa tasatahtiin, säästellenkin, ja antaa tarpeen mukaan tilaa muillekin soittimille. Kitarat eivät viljele mitään hirvittäviä teknisyyksiä mutta ovat kuitenkin mukavan vivahteikkaita osia kokonaisuudessa. Kitaristien riffikynä on yllättävän mukavalla mallilla, sillä pelkkää tylsää perusvitossointuilua riffittely ei onneksi ole, vaan kaiken keskeltä löytyy mukavasti vaihtelua: on hieman rässähtävämpää riffiä, välillä mukavan melodista, ja löytyypä levyltä pari kitarasooloakin. Levyn lopputienoille sijoitettu levyn rauhallisin nimikkokipale ”The Age of Unreason” on täysin instrumentaalinen interlude, joka antaa mukavaa vastapainoa aikaisemman parinkymmenen minuutin riffitykittelyn jälkeen. Mitään uutta ei ole keksitty, ja bändin musiikki noudattaa ehdottomasti suurilta osin hardcoren tunnetuimpia ratkaisuja ja kliseitä. Homman läpi näkyy kuitenkin myös rakkaus hardcore-skeneen, mitä en voi olla huomioimatta.

Bändin ikä ja kokemus välittyy eniten bändin Sami-vokalistin äänessä. Miehen kurkkuisa karjunta ikään kuin sinetöi bändin kokemuksen ja pitkän iän. Ainoa ongelma miehen vokalisoinnissa on, että karjunnan mennessä ajoittain enemmän laulun puolelle (”A Son of Man”, ”A World Enslaved”), onnistuu lallattelu kuulostamaan siltä Euroviisujen meikkipeikolta vuosikymmenen takaa. Vokaaleissa ei ole loppujen lopuksi hirvittävästi vaihtelua, mutta ne ovat kaiken kaikkiaan varsin vahva osa bändin musiikkia. Aiemmassa kappaleessa mainitsin bändin noudattavan suurelta osin hardcoren peruskliseitä, ja valitettavasti tämä näkyy ikävästi levyn lyriikoissa. Esimerkiksi levyn avauskappale ”Unbroken Line” kutsuu hyvin typistetysti kuuntelijaa ”liittymään isien ja poikien seuraan taistelemaan” – ei mitään järin mullistavaa, vai? On toki ihailtava bändin tyylipuhtautta ja oman selvästi toimivaksi todetun linjan noudattamista; jos levy ei ole rikki, niin ei sitä välttämättä tarvitse vaihtaa. Hieman kulunut se saattaa tosin olla mutta hoitaa kuitenkin tonttinsa.

Pienistä tyylipuhtauskliseistä huolimatta ”The Age of Unreason” on mukavan jämäkkä ja tehokas ensisysäys St. Hoodin musiikkiin. Suomen hardcore-skenen vieraus ei tunnu ainakaan kirjoitushetkellä enää niin suurelta ja uskon suuntaavani tulevaisuudessa ihan mielelläni St. Hoodin ja muiden vastaavien bändien keikoille syventämään tietämystäni hieman lisää. Yes yes, rock on, tää oli nyt tässä.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen