Tyylitellysti, asenteella ja kieli poskessa kohti soolouraa – klassikkoarviossa Bruce Dickinsonin 30 vuotta täyttävä ”Tattooed Millionaire”
Kolmekymmentä vuotta. Siinä on pitkä aikaväli. Trendit ehtivät tulla ja mennä, niin musiikissa kuin muussakin kulttuurissa. Yksi asia taitaa olla silti sellainen, jonka määritelmä pysyy samana iänkaiken: hard rock. Siinä on termi, jonka alle voidaan periaatteessa kategorisoida monenlaista tavaraa Bon Jovin alkupään tuotannosta Alice Cooperin kautta uudempiin tulokkaisiin, kuten vaikkapa kotimaiseen Lordi-yhtyeeseen. Siitäkin huolimatta, että mainituilla yhtyeillä on myös olemassa tietty glam metal -leima. Ja onpa hard rockia totuttu kuulemaan myös iskelmäksi puettuna, vaihtelevalla onnistumisprosentilla. Kunhan kitara vinkuu sopivassa määrin säröllä eikä yhtään liikaa – mutta jos kappaleessa on iskevä sävel, saattaa se kelvata monenlaisen yleisön eteen.
Nyt ei kuitenkaan ole kysymys tukkahevistä tai edes parilla markalla toteutetuista pastisseista, vaan on aika katsastaa, mitä Bruce Dickinsonin mielessä liikkui 1990-luvulle tultaessa. Ja paljon liikkuikin, peräti kymmenen kappaleen verran. ”Tattooed Millionaire” on Dickinsonin debyyttisooloalbumi, jonka kaltaista mies ei sittemmin tehnytkään. Osittain voisi asian ajatella johtuvan myös siitä, että albumin tyyli ja juuret ovat selkeästi perinteissä, 1980-luvulla paljon kuullussa, kitaravetoisessa raskaassa rockissa. Tai oikeastaan vielä tarkemmin ajateltuna jopa 1960-70-lukujen rockissa. Dickinson itse on kertonut myös, miten hurahti 1990-luvulla ainakin sellaisiin alternative-yhtyeisiin kuin grungeksikin kehuttuun Soundgardeniin ja eri tyylejä sopivasti sekoittaneeseen Faith No Moreen, joiden vaikutteet olivat osittain tai selkeästi kuultavissa etenkin parilla seuraavalla Dickinson-albumilla.
Mainos päättyy
”Tattooed Millionaire” on kuitenkin siis vielä hieman toista maata. Kahta lukuun ottamatta kaikkien albumin kappeleiden tekijätietoihin on merkitty Dickinson – parinaan toinen Iron Maiden-hahmo Janick Gers, jälkimmäisen hoitaessa pääasiallista sävellyspuolta. Albumi, joka starttaa mainiolla tekeleellä ”Son of a Gun”, ei voi olla läpeensä huono. Jos Bruce Dickinsonin soolomateriaalin klassikoita koittaa hakea, kuuluisi ”Son of a Gun” ehdoitta miehen ”best of -albumille”. Kitaristi Gers laittaa parastaan maalailevilla kitaraliideillään, hieman jopa Guns N´Rosesin kitaristi Slashin tyyliin. Ajan henki on alusta saakka siis läsnä, vaikka kappale ei ole vanhentunut tippaakaan. Parhaiten ajan hengen aistii kappaleen sanoituksesta, joka on villin lännen teemallaan samaa sarjaa kuin vaikkapa Bon Jovin ”Wanted Dead or Alive” tai monet aikalaisensa elokuvat. Western nimittäin teki genrenä pienimuotoisen comebackin elokuva-alalla 1990-luvun alussa ainakin ”Blaze of Glory” -, ”Dancing with the Wolves” – ja ”The Unforgiven” -elokuvien muodossa, vain vaipuakseen jälleen pitkäksi aikaa pois valkokankaiden kirkkaimmasta loisteesta.
”Tattooed Millionaire” -nimibiisin ja ”Born in 58:n” myötä ei albumille voisi hienompaa starttia kuvitellakaan. Kolme tuoreeltaan kuultuna täysin tykkiä biisiä perätysten ei luultavasti ole koskaan jättänyt Dickinsonin faneja pettymyksen valtaan. Siitäkin huolimatta, että albumin yleinen sävelkulku on hieman duurivoittoisempaa kuin Dickinsonin emoyhtye Iron Maidenilla yleisesti. Ja onhan albumi poikinut varmasti muutamia emoyhtyeen ulkopuolisia faneja keulakuvan seuraajiksi. Nimikappaleessa kettuillaan suoraan viihdebisneksen kertakäyttöisyydelle ja erityisesti Hollywoodin suuntaan, mikä toimii periaatteessa Brucen itsensä ”statementtina” sille, miten mies halusi tehdä selkeää pesäeroa kaiken maailman rock ’n’ roll -elämäntyyliin kuuluvan sekoilun ja itsensä välille. Paljon oli tuohon mennessä kaikesta sekoilusta varmasti Bruce Dickinsonkin jo saanut osansa, mistä voi aina lukea hieman lisää myös miehen ”What does this Button Do?” -omaelämäkerrasta. Kolmantena kuultava, säveleltään mainio ”Born in 58” tuntuu olevan valikoituna albumilla juuri kolmanneksi kuin alleviivatakseen tietyllä tavalla edellisen sanomaa, kun kappaleen tekstissä heittäydytään Bruce Dickinsonin lapsuusvuosien yksinkertaisen ja perin konservatiivisenkin elämäntavan ja maailmankatsomuksen pariin. ”Justice and liberty, you can´t buy… but you don´t get free…”, ja niin edelleen.
”Tattooed Millionaire” on albumi, joka sisältää kappaleita aina hieman hullunkurisista, duurissa kulkevista biiseistä haikeampiin ja pohdiskelevampiin maalailuihin. ”Hell on Wheels” on mukavan rento maistiainen albumin keskivaiheilla ”sing along” -tyylisellä otteella. Viidentenä kuultava ”Gypsy Road” on myös ”sing along” siinä missä edeltäväkin, mutta jälleen hieman seesteisemmin. Ja oikeastaan albumilla ei muuta olekaan, kuin ”sing along” -kertsejä biisistä toiseen, jos täysin rehellisiä ollaan. Osittainhan näistä tulee jollain tavalla mieleen jopa The Rolling Stonesin kaltaiset yhtyeet, nyt vain pienellä lisäsäröllä kitarasoundissa. Singlenäkin julkaistu, sukellusveneteemainen ”Dive! Dive! Dive!” on yksinkertainen ja vain vähän kokeilevampi hard rock -biisi kuin vaikkapa jotkut kasarilla kuullut tukkahevihokemat, muttei varsinaisesti sen viihdyttävämpi kuin muut albumin kappaleet. Oikeastaan näin 30 vuotta jälkikäteen täytyy hieman ihmetellä, miksi juuri ”Dive! Dive! Dive!” on ylipäältään lohkaistu albumilta singleksi. Toisaalta on silti helppo ymmärtää, että 1980-luvun hard rockin pölyjä on ollut pakko olla vähintään albumin alun perin julkaisseiden levy-yhtiöiden, EMIn ja Columbian, niskassa. Kappaleen ansioita on onnistunut, hieman myös Ghostbusters-elokuvan tunnusmusiikin mieleen tuova bridge-osa ennen kertosäkeistöä, mutta lopulta siitä jää parhaiten vain mieleen sen ”Dive! Dive! Dive!” -hokema. Markkinoinnillisesti ehkä toimivaa, mutta albumia kokonaisuudessa tarkasteltuna ei kuitenkaan sen parasta antia.
Paljon kertoo albumin tunnelmasta myös erittäin onnistunut David Bowie -cover ”All the Young Dudes”. Jos olikin albumin aloitus kolmella ensimmäisellä kappaleellaan mainio, ”All the Young Dudesin” voi helposti sanoa pelastavan raskaana ja melodisena balladina albumin jälkipuoliskoa, tai vähintään pitävän tiettyä tasoa yllä. Erityisesti kappaleen lyriikka on paljon puhutteleva ja kielikuvallisuudessaan lähes nerokas. Kappaleen luomasta huolettomasta tunnelmasta tuleekin oikeasti huoleton fiilis, jonka aikana mieli matkaa 1960-70-luvuille, vaikka ei olisi silloin elänytkään. Ainakin kappaleesta saa käsityksen siitä, miten maailma on joskus ollut paljon yksinkertaisempi paikka nuorison näkökulmasta. Loput kolme kappaletta ”Lickin´ the Gun”, ”Zulu Lulu” ja ”No Lies” ovat albumilla niin sanottua autoilumusaa parhaasta päästä, vaikka toisaalta ne voisi yhtä hyvin tuomita vain täytebiiseinä mahtavan Bowie-coveroinnin jälkeen. Varsinkin ”Lickin´the Gunissa” ja ”Zulu Lulussa” on niin helpot ja menevät kertosäkeistöt sekä riffit, että voi melkein aavistaa niiden syntyneen aivan yhtä helposti ja nopeasti kuin ne albumilla kolmeminuuttisina ohi pyörivät.
”Lickin´ the Gun” -kappaleen kohdalla on mainittava myös toiseen kertaan albumilla kuultava, rap-tyylinen laulanta säkeistöissä ”Hell on Wheelsin” ohella. Se tuo albumille kokonaisuutena vain syvyyttä kaikessa yksinkertaisuudessaan. Tässäkin mielessä aikakauden musiikkiskenen vaikutus jo kuuluu, sillä tuota ennen rap ja hip hop olivat tehneet pienen murtautumisen myös rockmusiikin puolelle, esimerkiksi Run D.M.C:n ja Aerosmithin yhteistyönä. ”Tattooed Millionaire” -albumilla on yllättävä yhteys myös kauhuelokuviin, joista erästä ilman albumia ei olisi välttämättä koskaan tehty. ”Painajainen Elm Streetillä” -elokuvasarjan viidennen osan tuottajat toivoivat Dickinsonilta kappaletta elokuvan soundtrackille, jollainen ”Bring your daughter… To the Slaughter” -biisistä sitten tulikin kappaleen päädyttyä myöhemmin lopulta myös Iron Maidenin albumille. Ja vaikka kappale ei ”Tattooed Millionaire” -albumille päätynytkään, ei siitä voi olla kuulematta kaikuja albumin päättävän ”No Lies” -biisin introssa, joka on hämmentävän paljon samanlainen ”Bring your Daughter… to the Slaughterin” vastaavan kanssa. Tarkoituksenmukaista? No aivan varmasti.
”Tattooed Millionaire” on edelleen toimiva albumillinen musiikkia ja pala hard rock -historiaa kolmekymmentä vuotta julkaisunsa jälkeen. Älyttömän paljon huonompia albumeita on julkaistu sekä sitä ennen että sen jälkeen. Laulajana Dickinson on levyllä elementissään aina taustalaulujen harmonista toteutusta ja räkäisempää tulkintaa myöden. Itse asiassa albumia voisi käyttää jopa esimerkkinä tyylipuhtaasta hard rock -levytyksestä, mikäli termiä täytyisi jollekin asiasta tietämättömälle selventää. Kitaristi Janick Gers – joka ennen albumin tekoa ja Iron Maideniin liittymistä oli Dickinsonin omaelämäkerran mukaan jopa vähällä myydä soittovehkeensä ennen Brucen ja kumppaneiden remmiin hyppäämistä – takaa kitaroinnillaan ”Tattooed Millionairelle” miellyttävän ja laadukkaan soinnin aina riffeistä sooloihin. Albumi toimii myös yhtenä hienona vaihtoehtona nykymusiikin hengettömyydelle, mikäli sellaista kokee musiikissa esiintyvän. Tai mikäli ei koe, ei ole välttämättä kuullut ja omaksunut mitään niin aitoa ja rehellistä kuin esimerkiksi Bruce Dickinsonin ”Tattooed Millionaire” pitää sisällään. Se on albumi, joka on äänitetty äänittämisen ilosta eikä megalomaanisten myyntilukujen toivossa. Ilosta, joka siltä selkeästi välittyy musiikin tekemiseen bisneksen paineista piittamatta. Ja onneksi näin on asiat, sillä se oli myös hieno alkusysäys sooloartisti-Dickinsonin myöhemmille, omalla nimellä julkaistuille albumeille.
Mainos päättyy
