U.D.O.:n perinteistä hevisoundia eivät orkesterisovitukset muuta – arviossa kunnianhimoinen, mutta ylipitkä ”We Are One”

Orkesteri- ja rock-musiikin tiet ovat ristenneet kerran jos toisenkin vuosien varrella. On olemassa kokonaisia sinfonisia hevigenrejä, joiden soundi perustuu raskaiden kitaroiden ja suureellisten orkesterien symbioosiin, kun taas Metallican ja KISSin kaltaisille suurnimille on tuttua livelevyjen tekeminen orkestereiden kanssa. Niin on myös U.D.O.:lle, joka vuonna 2015 julkaisi livetallenteen ”Navy Metal Night” Saksan laivasto-orkesterin Marinemusikkorps Nordseen kanssa edeltävänä vuonna soittamastaan keikasta. Kesällä 2015 bändi soitti keikan Wacken Open Airissa niin ikään Saksan asevoimien virallisen sotilassoittokunnan Musikkorps der Bundeswehrn kanssa. Nyt yhteistyö on viety askeleen pidemmälle. U.D.O. ja Musikkorps der Bundeswehr ovat nimittäin tehneet kokonaisen albumin verran uutta materiaalia yhdessä. Kyseessä on nykyiseen maailmantilanteeseen nähden sopivasti kantaa ottava teos, jonka teemoja ovat ilmastokysymykset, äärioikeisto ja muut maailman epäkohdat.

60-henkisen orkesterin kanssa levytetty, 75-minuuttinen ”We Are One” on monella tapaa merkittävä ja poikkeuksellinen albumi U.D.O.:lle. Acceptistakin tutut Stefan Kaufmann ja Peter Baltes ovat olleet mukana sen teossa, ja kyseessä on U.D.O.:n nykyisen kokoonpanon ensimmäinen albumi. Kunnianhimoisuudestaan huolimatta ”We Are One” ei kuitenkaan ole läheskään niin omalaatuinen kokonaisuus kuin voisi olettaa. Musiikillisesti suuri osa levyn materiaalista on itseasiassa hyvin tuttua U.D.O.:a – orkesterisovituksista huolimatta. Esimerkiksi levyn nimikkobiisi sekä ”Future Is the Reason Why” henkivät melodioiltaan vahvasti albumien ”Faceless World” ja ”Decadent” popahtavaa tyyliä, kun taas ”We Strike Back” on bändille tyypillistä tuplabasaritykitystä. Entäpäs sinkkubiisi ”Neon Diamond”? Nimestä ei ole vaikea keksiä mielleyhtymiä jo kasarilla julkaistuun Accept-biisiin ”Neon Nights”. Uusista ja mullistavista ideoista ei siis ole kyse. Siltikin tämä ennalta-arvattava sävellys on melodisuudessaan selkeästi levyn paras biisi. Biisissä päästään kuulemaan myös saksofonia, mistä itse en todellakaan valita. Levyn muistettavimpiin hetkiin kuuluu myös ”Here We Go Again”, jossa on hiukan samanlaista rock and roll -vibaa, johon vaikkapa Motörheadin soundi pohjautui.

”We Are Onen” 75 minuuttiin mahtuu kuitenkin perinteisten U.D.O.-biisien lisäksi hieman erilaistakin materiaalia. Esimerkiksi balladinomainen ”Blindfold (The Last Defender)” ei oikeastaan kuulosta U.D.O.-biisiltä lainkaan, enkä sitä sellaiseksi osaisi edes arvata. Yksi syy tähän lienee se, ettei biisiä laula Udo Dirkschneider vaan ”Neon Diamondissakin” laulava Manuela Markewitz. Eniten uudet tuulet puhaltavat kuitenkin instrumentaaleissa, joita levyllä on useampia. Esimerkiksi ”Blackout” yhdistelee elektronisia sävyjä bändin ja orkesterin sekaan, ”Natural Forces” viljelee jopa folkmaisia sävyjä, ja ”Beyond Gravity” tuo mukaan säkkipillit. Useamman instrumentaalin sisällyttäminen yhteen levykokonaisuuteen kuitenkin pitkittää jo valmiiksi pitkää levyä entisestään, mikä onkin ”We Are Onen” suurimpia syntejä. Eihän tämä sinänsä uusi juttu ole, sillä ovathan bändin viimeisimmät levyt olleet keskivertopituudeltaan tunnin – jopa enemmän. Ero on kuitenkin siinä, että niitä olen kuunnellut mielelläni alusta loppuun. ”We Are Onen” kohdalla koin ensimmäisiä pitkästymisen tunteita jo levyn ensimmäisen kolmanneksen jälkeen, ja siinä vaiheessa biisejä oli jäljellä vielä kokonaiset kymmenen.

Olen suuri U.D.O.-fani, mutta tunnustan jättäneeni bändin ”Navy Metal Night” -livelevyn kokonaan kuuntelematta. Ne pari biisiä, jotka kyseiseltä levyltä muutama vuosi sitten kuulin eivät järin vakuuttaneet. Omiin korviini orkesteriosuudet eivät sulautuneet luontevalla tavalla U.D.O.:n olemassa oleviin biiseihin, vaan ne tuntuivat päälle liimatuilta ja irrallisilta. Tähän nähden ”We Are One” onnistuu liittämään orkesterin osaksi U.D.O.:n soundia huomattavasti paremmin – pääosin jopa yllättävän hyvin. Silti esimerkiksi levyn raskaimmissa biiseissä, kuten ”Pandemonium” ja ”Children of the World”, kontrasti raskaasti runttaavien kitaroiden, pirteiden huilujen ja puhallinsoitinten välillä on erikoinen. Kyllä se vain niin on, että orkesteri sopii lähtökohtaisesti U.D.O.:n perinteistä hevimetallia paremmin vaikkapa Nightwishiin, jonka musiikki on jo lähtökohtaisesti hyvin elokuvallista ja suureellisen teatraalista – ilman orkesteriakin. Kappaleessa ”Love and Sin” U.D.O. onnistuu kylläkin kirjoittamaan melko vahvasti Nightwishin mieleentuovia melodioita.

Paha näin parin kuuntelun jälkeen tuoreeltaan sanoa, mitä mieltä tulen olemaan ”We Are Onesta”, kun aikaa on ehtinyt kulua. Sen kuitenkin tiedän, ettei se millään yllä bändin parhaimmistoon. Musiikillisesti se on kuitenkin sen verran tuttua kauraa bändin faneille, että uskon jokaisen Udo Dirkschneiderin tuotantoon tykästyneen saavan siitä jotain irti. Eipä U.D.O. edellisellä ”Steelfactory”-albumillaankaan keksinyt pyörää uudelleen, ja silti kyseessä on yksi bändin uran väkevimmistä tuotoksista. Siksi odotankin innolla bändin seuraavaa puhdasta bändilevyä, joka ilmestynee ensi vuonna. Sinänsä harmi, että kitaristi Fabian Dee Dammersin ja basisti Tilen Hudrapin ensimmäinen albumi U.D.O.:n kanssa on ”We Are One”. Vähän kuin Eric Carrin ensimmäiseksi KISS-levyksi koitui flopannut ”Music from ’The Elder'”, jolloin hänen todellinen taidonnäytteensä oli vasta sitä seurannut ”Creatures of the Night”. Livenä Dammers ja Hudrap ovat jo todistaneet pätevyytensä, mutta odotan innolla kuulevani heitä levyllä, jolla orkesterit ja kuorot eivät vie kuulijan huomiota.

7-/10

Kappalelista:

1. Pandemonium
2. We Are One
3. Love and Sin
4. Future Is the Reason Why
5. Children of the World
6. Blindfold (The Last Defender)
7. Blackout
8. Mother Earth
9. Rebel Town
10. Natural Forces
11. Neon Diamond
12. Beyond Gravity
13. Here We Go Again
14. We Strike Back
15. Beyond Good and Evil

U.D.O.:n kotisivut
U.D.O. Facebookissa

Kirjoittanut: Markus Mickels

Kommentoi julkaisua