Lasten hautausmaan ominaissoundi on kaikessa yksinkertaisuudessaan varsin tunnistettava, ja on sitä ollut jo yhtyeen ensi-EP:stä lähtien. Svart recordsin kautta 19. tammikuuta julkaistava kolmoslevy ”III” ei ole tässä suhteessa poikkeus. Yhtyeen ulosanti nojaa musiikillisesti edelleen melankoliseen, haikeaan ja pelkistettyyn suomirock-soundiin.

Levyn kansivihko kuvastaa myös itse kiekon tunnelmaa varsin osuvasti: mustavalkoinen, pelkistetty vihkonen sisältää lyriikoiden lisäksi tummasävyisiä, surrealistisia kuvia, jotka unenomaisen luonteensa vuoksi puhuttelevat enemmän alitajuisella kuin rationaalisella tasolla. Myös Lasten hautausmaan musiikki on unenomaista valon ja varjon leikkiä, josta nauttiminen vaatii enemmän taiteelle herkistymistä kuin perinpohjaista analyysia.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

Musiikillisesti yhtye tuntuu ottavan kaiken irti tavaramerkkisoundistaan sitä sen kummemmin uudistamatta: tuttua palettia on hyödynnetty taas hieman taitavammin ja vivahteikkaammin kuin aiemmin. Kepeästi rytmitetyt laulusovitukset, eteerisillä lead-kitaroilla kuorrutetut sointukierrot ja näppäilyt, lämmin bassosoundi ja perusasioiden äärellä operoivat rummut ovat edelleen läsnä, kuten ennenkin. Taustalaulusta vastaava kitaristi Tuomo Mannonen on saanut hivenen suuremman roolin laulujen osalta, ja lämmin miesääni täydentääkin Kristiina Vaaran kylmää tulkintaa sopivasti.

Levyn mieleenpainuvimmiksi kohokohdiksi nousevat selkeästi kappaleet ”Kraatterijärvi”, ”Mäntymetsä” sekä ennen julkaisematon lainabiisi, Markus Tukian (Barefoot brothers) tekemä ja Vaaran kanssa duettona tulkitsema ”Maan äiti”. Muut kappaleet ovat musiikillisesti perushyvää Lasten hautausmaata, lyyrisesti taso vaihtelee hyvän ja erinomaisen välillä. Täytyy toki lisätä, että tämän levyn puitteissa keskitasoinenkin biisi on varsin maistuva kappale, jos mittatikuksi laitetaan suomirock noin ylipäänsä.

Teksteinä myös ”Tove” ja ”Karhupuisto” nousevat yli levyn keskimääräisen tason. Parhaimmillaan tekstit vievät lukijan mukanaan mielikuvien tasolla jonnekin kauas arjen, ajan ja paikan ulkopuolelle. Missään kohtaa lyriikat eivät sorru niihin ennalta-arvattavimpiin latteuksiin tai tylsään päivänpoliittiseen nalkuttamiseen. Iso plussa siitä.

Kestoltaan levy on kohtalaisen lyhyt, vain puoli tuntia. Kaikki kahdeksan kappaletta ovat varsin kompakteja esityksiä, eikä yhtään pitkänpuoleista eeposta levylle ole mahdutettu. Kenties juuri tälläinen erikoisuus olisi voinut toimia viimeisenä naulana arkkuun, sillä täydellinen levy ei ole. Perushyvät biisit ja muutama loistoesitys lyhyessä paketissa on tasaisen varma ratkaisu – ei resepti kuolemattoman kokonaistaideteoksen luomiseen.

Kenties levy kasvaa lisäkuunteluiden ja ajan myötä entisestään kuten niin moni muu levy ennen tätä, ja keskitasoiseltakin tuntuvat biisit aukeavat täydessä potentiaalissaan. Voisi myös kuvitella, että hyvinkin pelkistettyyn ja orgaaniseen soundiin nojaava musiikki olisi parhaimmillaan livetilanteessa. Jään mielenkiinnolla seuraamaan yhtyeen edesottamuksia, ja toivon, että jatkossa yhtye uskaltaa ylittää itsensä ja luo täyden kympin albumin, koska näillä eväillä ja pienellä ponnistuksella se voisi olla mahdollista.

8½ / 10

Kappalelista:
1. Kraatterijärvi
2. Tove
3. Kanerva
4. Mäntymetsä
5. Karhupuisto
6. Langolieerit
7. Maan äiti
8. Onnellinen hullu

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy