Unenomainen matka yliluonnolliseen – synttäriarviossa Iron Maidenin klassikkoalbumi ”Seventh Son of a Seventh Son”
Brittiläinen hevilegenda Iron Maiden eli 1980-luvulla uransa tuotteliainta ajanjaksoa, jonka aikana syntyivät myös yhtyeen rakastetuimmat klassikkoalbumit. Esimerkiksi “The Number of the Beast”, “Powerslave” sekä “Piece of Mind” ovat sen tasoisia esityksiä, että metallimusiikin ystävät jaksavat vielä tänäkin päivänä suitsuttaa kiekkojen korkeaa laatua. Monen muun kokoonpanon kohdalla moinen menestys ja albumien tason jatkuva kohoaminen voisi luoda paineita, mutta Iron Maiden tuntui vain kiihdyttävän tahtia. Upea vuosikymmen saikin ansaitsemansa päätöksen vuonna 1988, kun yhtye julkaisi varsin omituisella nimellä paiskatun seitsemännen studioalbuminsa “Seventh Son of a Seventh Son”.
“Seventh Son of a Seventh Son” on monella tapaa mielenkiintoinen teos. Iron Maiden alkoi jo parilla edellisellä albumillaan hakea uusia sävyjä perinteisemmän heavy metal -soundin rinnalle, ja erityisesti “Somewhere in Time” repi eroa menneeseen futuristisen kuuloisilla syntetisaattoreillaan. “Seventh Son of a Seventh Son” jatkoi kehityskulkua lisäämällä kosketinosuuksia sekä ujuttamalla joukkoon enenevissä määrin kokeellisempia elementtejä, jotka näkyivät pidentyneinä kappalekestoina sekä sanoitusten yhtenäisempänä teemana. Kauas olivat jääneet alkutuotannon yksinkertaiset ja asenteella kokoon keitetyt hevilaukat, sillä “Seventh Son of a Seventh Son” häikäisee monipuolisten sävellysten sekä tiukan yhteensoittamisen voimalla.
Mainos päättyy
Kaiken kruununa seisoo kuitenkin tiukka biisikattaus ja “Seventh Son of a Seventh Son” onkin musiikin juhlaa alusta loppuun. Albumin aloittava huippusiivu “Moonchild” iskee heti kättelyssä ässät pöytään, kappaleen toimiessa oivallisena tiivistelmänä koko albumin yleisilmeestä: Bruce Dickinsonin taidolla esittämät mystiset sanoitukset, rauhallisen ja raskaamman musiikin saumaton yhdisteleminen, sekä kaiken yllä leijuvat upeat kosketinosuudet ovat läsnä läpi albumin. Kokonaisuus on täynnä hienoja kappaleita: “Infinite Dreams” tihkuu kaunista tunnelmaa ja upeita melodioita, “The Evil That Men Do” laukkaa yhdeksi yhtyeen parhaimmista kappaleista ja loppupuolen huippuvedot “The Clairvoyant” sekä “Only the Good Die Young” jatkavat samaa hyvää linjaa. “Can I Play With Madness” on kaikessa rokkaavuudessaan vielä nykypäivänäkin erittäin tarttuva kappale, vaikka suorasukainen veto ei täysin albumin yleisilmeeseen sovi. Ja kun loppualbumin täyttävät komeasti kestonsa kantava nimikkobiisi sekä loppuosallaan häikäisevä “The Prophecy”, ei kokonaisuudesta suurempaa moitittavaa löydy.
“Seventh Son of a Seventh Son” on enemmän kuin osiensa summa, ja albumin kutsuminen pelkästään erinomaisella musiikilla täytetyksi teokseksi olisi vähättelyä. Sen lisäksi, että kiekko on kautta linjan täynnä mielenkiintoisia sävellyksiä, kohoaa “Seventh Son of a Seventh Son” mestariteokseksi erityisesti taianomaisen tunnelmansa ansiosta, sillä albumin teema sekä äänimailma huokuvat salaperäistä unenomaisuutta, joka erottaa kiekon selkeästi yhtyeen muista levyistä. Hienona yksityiskohtana tätä tukee myös albumin surrealistinen kansikuva, joka muotoilee albumin epätodellisen ilmapiirin upealla tavalla visuaaliseen muotoon. Jos albumilta pitäisi nostaa jalustalle jokin yksittäinen ominaisuus, se on ehdottomasti kiekon ainutlaatuinen tunnelma.
“Seventh Son of a Seventh Son” ei kuitenkaan täysin varauksetonta suosiota nauti, ja löytyy niitäkin tahoja, jotka kokevat albumin täydellisenä ohilaukauksena. Yhtyeen tuotantoa tarkastellessa syyt tähän ovat ilmeiset, sillä “Seventh Son of a Seventh Son” erottuu selkeästi muista Iron Maidenin levyistä. Jo pelkästään sekaan heitetyt syntikat nostavat ristiriitaisia tuntemuksia, mutta albumin aiheuttama närä olisi liian helppoa kuitata pelkästään tällä syyllä. Suurimmaksi kipupisteeksi tuntuukin usein nousevan albumin tasaisuus, joka heijastelee niin albumin soundiin kuin kappalemateriaaliinkin. Erityisesti tämä näkyy tuotantopuolella, sillä kiekon äänimaailmasta on hiottu kaikki särmät pois. Alkulevyille ominainen raivokas energia sekä pikkuklubeilta haiseva asenne ovat väistyneet teknisesti taitavan soitannon tieltä. Sama kehitys heijastelee albumin kappaleisiin, sillä selkeät huippuhetket ovat hukkuneet tasaisen laadun joukkoon. “Seventh Son of a Seventh Son” onkin nimenomaan raudankova kokonaisuus, joka toimii parhaiten yhtenä suupalana nautittuna ilman tarpeetonta osiin pilkkomista. Jos albumiin osaa suhtautua tätä kautta, on sen kohottaminen yhtyeen suurimpiin onnistumisiin lopulta helppo tehtävä.
Mainos päättyy
Iron Maidenin monipuolisesta ja laadukkaasta tuotannosta on hankala nostaa esille parasta albumia, mutta “Seventh Son of a Seventh Son” keikkuu lähellä kärkisijoja. Paljon kiekon tehosta kertoo se, ettei albumin viehätysvoima ole vähentynyt piiruakaan kuluneiden vuosikymmenten aikana. Mutta vaikka albumi on hieno kokonaisuus, liittyy siihen nykypäivänä tarkastaltaessa myös tietynlaista surumielisyyttä. ”Seventh Son of a Seventh Son” kun edustaa myös erään aikakauden päättymistä. Sen lisäksi, että kitaristi Adrian Smith poistui väliaikaisesti yhtyeen riveistä albumin jälkimainingeissa, on ”Seventh Son of a Seventh Son” myös tunnettu yleisesti bändin viimeisenä kultavuosien klassikkoalbumina. Iron Maiden kun ei ole myöhemmillä vuosillaan saanut aikaiseksi yhtä vahvoja levykokonaisuuksia, vaikka tuotanto on hyvällä tasolla säilynytkin ja hittibiisejä syntyy edelleen. Vaan eipä tuosta voi yhtyettä syyttää, sillä tänään 30 vuotta täyttävä ”Seventh Son of a Seventh Son” on albumi, jonka ylittäminen on mahdoton tehtävä kelle tahansa.
Kappalelista:
1. Moonchild
2. Infinite Dreams
3. Can I Play With Madness
4. The Evil That Men Do
5. Seventh Son of a Seventh Son
6. The Prophecy
7. The Clairvoyant
8. Only the Good Die Young
Mainos päättyy