Unholy Winter Festissä lähes moitteeton metallikattaus
Pyhäinpäivä on pyhimysten, marttyyrien ja vainajien juhla, mutta Unholy Winter Festissä Joensuu Areenalla 3. marraskuuta ei näkynyt mitään näistä. Tai ehkä se nuori nainen myyntikojulla, joka vielä aivan loppuillasta taikoi minulle kupillisen kahvia, menee siihen pyhimyskategoriaan. Tästä minifestarista soisi muodostuvan joensuulaisen perinteen, sillä sen verran kovaa tykitystä ilta oli.
Lost Society on kova livebändi, eikä se tullut tälläkään kertaa yllätyksenä. Bändi tykitteli menemään uskomattomalla energialla. Se ei tuntunut vaivaavan tippaakaan, että yleisöä oli ehtinyt paikalle vähänlaisesti. Laulaja-kitaristi Sami Elbanna piiskasi vähälukuisen yleisön tehokkaasti liikkeelle, ja olin havaitsevani järkkärin katseessa hiukan epätoivoa tämän huomatessa, mikä meno pitissä oli jo alkuillasta.
En oikeastaan kuuntele Lost Societya, enkä siis juuri tunne bändin biisejä. Sillä ei onneksi ole tippaakaan väliä, niin laskelmoidun tarttuviksi kaahauksiksi ne on rakennettu. Livekeikka näiltä tyypeiltä on joka kerta silkkaa riemua.
Mainos päättyy
Stratovariuksesta en ole koskaan oikein pitänyt, joten heidän keikkansakaan ei juuri kiinnostanut. Kieltämättä fiilis ei keikan jälkeenkään muuttunut. En tiedä, kuinka paljon asiaan vaikutti se, että Timo Kotipelto valitteli olevansa ”vähän flunssassa”, mutta keikka tuntui lähtevän edes jollakin tavalla käyntiin vasta, kun päästiin ”Hunting High and Low” -hittiin. Ja se oli keikan viimeinen kappale.
Siellä täällä pitkin keikkaa, esimerkiksi ”Black Diamondin” paikkeilla, oli näkyvissä välähdyksiä siitä, miten bändi parhaimmillaan saa loihdittua kasaan hienoja keikkaelämyksiä, mutta Lost Societyn brutaalin elinvoiman jälkeen tämä tuntui pahan kerran mahalaskulta.
Illan edettyä siihen hetkeen, jolloin Children of Bodom räjäytti ”Sixpounderin” käyntiin, oli tupa täyttynyt jo mukavasti. Alkoi vihdoin näyttää siltä, että ne yli 3000 lipun ostanutta olivat saapuneet paikalle. Tyylilleen uskollisena CoB jyräsi menemään rokkiaan, jolla on äärimetallin ulkoasu, mutta kepeä sisältö. Helppo omaksuttavuus, bändin rento ja lavallaan kuin kotona oleva olemus sekä tiukka soitto tekivät keikasta elämyksen, josta oli helppo nauttia, vaikka ei bändiä muuten juuri kuuntelisikaan.
Mainos päättyy
Illan päättänyt Amorphis on vähän niin kuin läheinen sukulainen. Sen olemassaoloa ei kovin usein tule välttämättä edes ajatelleeksi, koska se on siinä kuitenkin koko ajan läsnä – itsestäänselvyytenä. Vuonna 1994 ilmestynyt ”Tales From the Thousand Lakes” iski kovaa, ja siitä lähtien orkesteri on kulkenut mukanani epäsäännöllisen säännöllisesti. Aina välillä sitä sitten huomaa, että onhan Amorphis itse asiassa edelleen aivan helvetin hyvä bändi. Unholy Winter Fest oli yksi niistä tilanteista, joissa olen tämän havainnut.
Ei bändi tietenkään nytkään päässyt lavalta soittamatta ”Black Winter Dayta”, mutta muuten paljon uudempaan kamaan painottunut settilista tarjoili tasapainoisen ja kiinnostavan keikan. Samalla tavalla kuin siinä hieman rasittavassa lähisukulaisessa, näkee Amorphiksessakin aina myös ne pikkuviat, mutta rakastaa sitten siitäkin huolimatta.
Kirjoittaja: Pasi Huttunen
Kuvaaja: Iina Ryynänen
Mainos päättyy