Muistan, kun djenttiä, deathcorea ja avaruudellisia syntikoita sekoitteleva Born of Osiris julkaisi läpimurtolevynsä ”The Discovery” vuonna 2011. Levy pursusi ideoita, viriiliyttä ja sitä kuuluisaa omaa soundia. Siinä missä aikaisempi Born of Osiris oli ollut enemmän vain runttausta tunnelmamausteilla, ”The Discovery” ylitti luovuudessaan ja ilmavuudessaan reippaasti kaiken, mitä bändi oli siihen päivään asti tehnyt. Kitaraosastolla operoivan Lee Mckinneyn lisäksi tuolloin remmiin oli liittynyt kitaristi Jason Richardson, jonka osa-ansioksi uuden levyn progressiivinen villeys oli luontevaa lukea. Siitä asti olen seurannut Richardsonin edesottamuksia niin Chelsea Grinissä kuin hänen nykyisessä Jason Richardson –sooloprojektissaan. Kuitenkin Richardsonin instrumentaalinen soololevy ”I” sisälsi omaan korvaani liikaa uskomatonta teknistä taiturointia vailla kunnollisia kappalerakenteita. Kyseessä oli tyypillinen kitaravirtuoosin levy: teknisesti ”I” oli äärimmäisen kova, mutta musiikillisesti melko mieleenpainumaton, jopa tylsä. Entä miten käy McKinneyn vastaavan instrumentaalisen soolojulkaisun? 

Tartuin hieman epäilevästi McKinneyn soololevyyn, mutta pelkoni osoittautuivat pian turhiksi, sillä ”Infinite Mind” tekee täysin päinvastoin kuin tekniikkatiluttelevat instrumentaali-soololevyt. ”Infinite Mind” sisältää koherentteja kappalerakenteita, eikä biisejä ole ahdettu täyteen teknisiä jippoja. Julkaisu on tyyliltään emobändiään Born of Osirista muistuttavaa tunnelmallista metallia, jossa kitara on pääroolissa ottaen lead-melodioissa paikkansa, mutta jättäen tilaa myös leijumiselle ja ambientmaiselle tunnelmoinnille, joita emobändissä onkin ollut vähemmän. McKinney musisoi levyn läpi kuljettaen kappaleita kauniisti eteenpäin erilaisia herkkumelodioita hyödyntäen. Myös saksofoni saa levyllä tilaa rakentaen kappaleisiin hienovaraisia tunnelmakerroksia. Syntikoita puolestaan käytetään luontevana osana biisien taustoja maustamassa. 

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

Usein kitaravetoiset instrumentaalilevyt eivät jaksa kantaa koko kestoaan johtuen liiallisesta teknisestä tykittelystä ja ideoiden yliversomisesta, jolloin yleisvaikutelma on helposti sekava. McKinneyn levy on kuitenkin pituudeltaan maltillinen, alle 40 minuuttia, ja ideoita ei ole venytetty yhtään pidemmäksi kuin on tarve. Matkalle mahtuu paljon tunteita vaihdellen ylevästä raukeaan, kun McKinney maalaa kuulijan eteen erilaisia harmonisia maisemia. Kappaleet tarjoavat kuulijalle riittävästi purtavaa, mutta onneksi myös hengittävät ilmavasti. Levy ei sisällä varsinaisia suurhittejä, mutta tarjoaa oikein tyylitajuista musisointia kautta linjan. 

Lee McKinney näyttää, miten rakennetaan levyllinen kaunista ja miellyttävää musiikkia. McKinney on Born of Osiriksen hiljainen, unohdettu sankari, joka jättää kappalemateriaalinsa laadulla kaiken maailman Jason Richardsonit ja Andy Jamesit taakseen. Toivottavasti mies saa ansaitsemaansa kunniaa nyt viimeistään soololevynsä myötä. Kuunnelkaapa vaikka sinkkubiisinä julkaistu ”A Neverending Explosion” ja kertokaa, ettei kyseessä ole kaikin puolin tasapainoinen sävellys. 

8/10

Kappalelista:

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

1. A Clock WIthout A Craftsman
2. Amanuensis 
3. Rising Tide 
4. The Sun and The Wind 
5. A Neverending Explosion 
6. Astrolabe 
7. Truthsayer 
8. Infinite Mind