Olen kokenut jo pitkään arveluttavaksi tarttua arvostelumielessä mihin tahansa levyyn, minkä yhtenä pääarkkitehtina on toiminut omaan kaveripiiriin kuuluva henkilö. Tuotoksen purkamiseen tuntuu ilmestyvän ikäänkuin varkain sellainen epäobjektiivinen yleisvire, joka vääristää mielipiteen ilmaisun mahdollisimman aidosta jonnekin ylitsemppaavan ja jonnin joutavan hutun välimaastoon. Vaikka kuinka yrittäisi välttää sortumista, niin jälkikäteen saa huomata syyllistyneensä ainakin jonkin asteiseen epäkohtien välttelyyn,  jota ei tapahdu koskaan etäämmällä olevien artistien kanssa. Toisin sanoen, hommasta on näissä lähtökohdissa aina vaarassa kadota se tärkein, eli rehellisyys. Luiskahtaminen selkääntaputtelijoiden rinkiin vaanii kulman takana. Uskon, että Suomen kokoisessa maassa (kun piirit ovat pienet ja pyörivät keskenään) tämä ongelma on suurempi kuin yhden pienen toimittajan kokoinen, mutta käsitellään aihetta laajemmin jossain toisessa artikkelissa. Sanotaan nyt vain, että onneksi minulla ei ole paljoa ystäviä musiikkimaailmassa.

Kirjoittajan olisi myös hyvä opetella sanomaan edes silloin tällöin ei. Tässä olen ollut aina luokattoman huono. Koska niinhän siinä käy, että kun hyvin tuntemani Janne Högbacka kertoo minulle uudesta bändistään, joka julkaisee kohta uuden kokopitkän, niin minä huomaan automaattisesti ilmaisevani kiinnostukseni ja olevani valmis kirjoittamaan aiheesta, vaikka takaraivossa sana EI potkii itseään rajusti esille.

Sanon nyt tässä vaiheessa peräänkuuluttamani rehellisyyden nimissä, että kaikki aiemmin kuulemani Jannen alternativeen, luomuun ja orgaanisuuteen kallellaan olevat äänekkäämmät tai hiljaisemmat kitaravetoiset luomukset (esim. Mahonies tai Janne Tapion soolodebyytti) ovat jättäneet lopputuloksen osalta toivomisen varaa. Homma on ollut niin sanotusti okei, kaikki musiikin luomiseen liittyvät arvot ovat olleet kohdillaan. Lähtökohdissa ei ole ollut koskaan mitään arveluttavaa. Mutta se mystinen jokin, joka nostaa jonkun tietyn musiikin kaikkien muiden yläpuolelle, on jäänyt uupumaan. En ole myöskään ollut koskaan oikein varma siitä, että onko kuulemissani kappaleissa tai levykokonaisuuksissa ollut sielu oikeasti tulessa. Niin, en ole ollut täysin vakuuttunut.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

No, on toki myös todettava, että kiinnostuksen määrä julkaisua kohtaan (jota huomaan sitten kuintenkin kaikesta huolimatta alkavani käsittelemään) lisääntyy väkisinkin, kun Untogethersin debyytin kerrotaan olevan luonteeltaan kesäinen rock-levy äänekkämmän Neil Youngin ja Hüsker Dün hengessä. Luvassa olisi syntyvien mielikuvien perusteella juurevaa vaihtoehtoista rockia, josta voisi poimia äänivallin seasta kesäisen vihreitä melodioita ja moneen suuntaan polveilevaa kitaratyöskentelyä.

Ja näin tosiaan tapahtuu. Jo maiseman avaavassa ensimmäisessä biisissä (”See You Around”) Janne, Risto Lehtomaa ja kumppanit pääsevät toteuttamaan Neil Young – fetissiään oikein urakalla. Ja matkan varrella törmää useaan tyylipuhtaaseen vaihtoehtoisen kitararockin tunnuspiirteeseen, esimerkiksi varastolle tuoksuvat laulut ja tarinat kummittelevat taustalla varsin voimakkaasti.

Tosiaan, tässä on bändidebyytin lisäksi uutta musiikkia lajin suomalaiselta pitkän linjan veteraanilta, Risto Lehtomaalta (muun muassa The Phonies, The Refreshments). Nimi ja aiemmat tekemiset luovat heti mielleyhtymän Räkärodeo- nimiseen radio-ohjelmaan. Ja täytyy sanoa, että Ristosta Janne on saanut sopivaa vetoapua sekä biisien kirjoittamiseen että kitaramuurien rakenteluun, sillä kyllä tämän levyn parhaat kappaleet voisi sijoittaa helposti tuon vuosina 1990- 2002 radioaalloilla mellastaneen vaihtoehtomusiikin äänenkannattajan soittolistoille. Untogethers ei kuulostakaan enää siltä kaverin bändiltä, jota pitäisi kehua välttääkseen vaivautuneita tilanteita. Nyt noustaan jo lentoon ihan aikuisten oikeasti. Tätä voi tosiaan kuunnella arvion valmistumisen jälkeenkin muiden alternative-bändien rinnalla oikein sujuvasti. Untogethers ei kalpene muiden rinnalla, mutta ei toisaalta nouse ihan korkeimmalle huipullekaan. Ainakaan vielä.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

Tällä hetkellä biisikatraan kärkeen nousevat edellä mainittu ”See You Around”, toisena kuultava kivasti rullaava ”Question Mark” ja levyn päättävä ”Waning Summer”, joka leijailee kesäyössä kauniin kuulaana, joskin aavistuksen sekavana. Kuten kunnon hippipunkkarin kuuluukin tehdä. Ei muunkaan materiaalin kanssa mitään ohilyöntejä tai tyylirikkoja tapahdu, mutta ainakin näillä kuunteluilla kaipaisin joihinkin kohtiin lisää tarttumapintaa ja kunnon koukkuja. Melodisuus, juurevasta kauniin kautta äänekkääseen polveileva kitaramaalailu ja tyylipuhdas ote eivät pelkästään riitä. Myös vaihtelevuutta kaipaisin lisää kokonaisuuteen. ”Waning Summer”, kuin myös muut kappaleet, suorastaan huutavat kaverikseen haikeaa country – balladia tai jotain muuta vastaavaa akustisempaa herkistelyä. Suvannot ja hiljaisuus nostaisivat äänivallia ylöspäin. Niin se vain on.

Ehdoton plussa siitä, että kitarat eivät karkaa vapautuneen oloisessa melodia/riffivallin kutomisessaan holtittomuuksiin. Paketti on pidetty kivan kompaktina. Janne Högbackan julkaisuhistoriassa Untogethersin debyytti nousee helposti kärkisijalle. Puutteistaan huolimatta tässä on vakuuttava annos  juuri sitä, mitä ennakkotiedoissa luvataan. Tämä on juuri sopivaa musiikkia pienemmille vaihtoehtomusiikin festivaaleille ja klubeille. Siis, kivaa, sympaattista, nastaa rockmusiikkia aurinkoisiin kesäiltoihin. Ja luvassa voi olla hyviä musiikillisia juttuja, mikäli Janne ja Risto saavat pidettyä tämän kokoonpanon kasassa. Hyvä alku tarpeelliselle matkalle. Tällaista musiikkia ei tosiaan tehdä vuonna 2017 Suomessa ainakaan liikaa.

7/10

Kappalelista:

1. See You Around
2. Question Mark
3. I Play For Me
4. Knot
5. Rugged Marks
6. Wrong Opinion
7. Treasure
8. Shell
9. Time And Thoughts
10. Waning Summer

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

Untogethers Facebookissa

Kirjoittanut: Miikka Tuovinen

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy