Upean ankeaa – Maustetytöt Turun Dynamossa 8.11.2019
Maustetytöt on lyhyen olemassaolonsa aikana tehnyt kaurismäkeläisestä ankeudesta taas kerran muodikasta. Vai oliko se edes missään vaiheessa epämuodikasta? Kun marraskuun sateet piiskaavat Turun katuja ja koko maailmaa tuntuu syleilevän loputtomalta tuntuva pimeys, on vaikea uskoa sitä.
Onneksi Dynamossa on lämmintä ja paikka on täynnä. Itse asiassa niin täynnä, että baaritiskille astelu – tai paremminkin tunkeutuminen – on lähes mahdoton tehtävä. Toki harvoista kassamagneeteista on otettava kaikki irti, mutta yhtään itseäni ahtaanpaikankammoisemmalle musadiggarille moinen yleisömäärä olisi liikaa. Onneksi laulaja/kosketinsoittaja Kaisa ja kitaristi/taustalaulaja Hanna Karjalaisen muodostama duo aloittaa lähes ajoissa. Setin ja juuri julkaistun ”Kaikki tiet vievät Peltolaan” -debyyttialbumin käynnistänyt ”En saa unta varmaan haudassakaan” -biisi osoitti bändin suppean mutta toimivan sapluunan. Samaa linjaa jatkavat ”Ihan niinkuin mukamasten vaan” ja ”Talvi talvikin kanssa”: Leevi & The Leavingsin synkemmän synapop-puolen, Noitalinna Huraan ja 1970–1980 -lukujen suomi-iskelmän sekoitus erittäin kevyen indie-filtterin läpi syötettynä toimii niin levyllä kuin livenä. Kaisan kiippareiden ja askeettista biittiä hakkaavien rumpukomppien säestämä synapop saavat seuraa Annan post punkia ja rautalankaa vähäeleisesti naittavista sähkökitaroista. Nykymaailmassa, ja miksei aina jo kahdeksankymmentäluvulta lähtien, moista äänimaisemaa pidettäisiin normaalisti hyväsoundisena kotidemona. Maustetytöt kuitenkin vetää oman apaattisen shownsa niin autenttisen oloisella tyylillä, että kaikki ylimääräinen kuulostaisi päälle liimatulta. Koskettimien ja kitaran sisarusliitto saa tukea Annan olennaiseen rooliin nousevista taustalauluista. Ja lienee selvää, että kukaan muu ei näitä Kaisan sävellyksiä voisikaan laulaa kuin hän itse, niin vakuuttavalta koko kombinaatio vaikuttaa.
Mainos päättyy
Haikea ”Viidestoista päivä” nyökkäilee etenkin Juicelle, mutta myös Kolmannelle Naiselle ja Hurriganesille. Biisi saa kaipaamaan yhtä osuvammin osoitettua spottivaloa kitaristi-Annaan: Aina, kun yhtyeessä on näin vähän elementtejä, soisi esillepanon tuovan bändin kaikki osa-alueet esiin. Eräs Kaisaa ”Suomen keyboard-Cobainiksi” kutsuva yleisön edustaja huomauttaa, että Annahan on vienyt idean ikuisesti silmillä pysyvistä aurinkolaseista Albert Järviseltä. Näinhän se voi hyvinkin olla.
Jutustelu loppuu, kun eräs omista suosikeistani eli ”Halpaa kaljaa ja reseptivapaita särkylääkkeitä” alkaa. Aneemisen synkeä lomatarina saa tukea levyversiota vahvemmista Morricone-länkkärikitaroista. Kokoonsa nähden yllättävän nihkeästi osallistuva yleisö saa viimein syyn hoilata mukana, kun ”Tein kai lottorivini väärin” ja ”Se oli SOS” tulevat melkein peräkkäin. Ei niin, että Kaisa, Annasta nyt puhumattakaan, maanittelisi Dynkkyä laulamaan mitään laulua mukana tai edes hymähtelisi yleisön reaktiota. Se ei nyt vaan kuulu asiaan. Kiitoksia ja pieniä taustatarinoita lauluihin silti kuullaan. Ja respectiä siitä, ettei isoimpia sinkkuhittejä olla sijoitettu setin loppuun tai encoreihin. Hitaasti jopa minä alan ymmärtää, miksi. Äärikuivan mustan huumorintajunsa mukaisesti Maustetytöt ovat ottaneet levynjulkkarikiertueen konseptin tahallaan liian vakavasti. Biisit näet soitetaan täsmälleen albumijärjestyksessä.
Yritän hetken aikaa kiipeillä sivupöydillä valokuvaustarkoituksissa, mutta oma häpeäni ajaa minut takaisin. Tänään ei tanssita pöydillä, etenkin, kun seuraavaksi ”Kaikki tiet vievät Peltolaan”. Vaikkapa Tarantinon murhakohtauksen taustalle sopiva biisi saa viimein tajuamaan, miksi on niin helppo digata bändistä. Tavallaan kaikki laulut kertovat siitä yhdestä ystävästä, josta ei puhuta usein. Kai meillä jokaisella on vähintään yksi sellainen, joka on uponnut päihteisiin, huonoon elämänhallintaan, mielenterveysongelmiin tai rikollisuuteen. Sen kanssa ei vain voi olla tekemisissä, ettei itse huku samanlaisiin pohjamutiin. Hieno tyyppi, tavallaan, mutta ei vaan jaksa…
Mainos päättyy
Samaa aihetta ruotii myös varsinaisen setin ja koko albumin päättävä, painostavasti junnaava ”Mä loistan kuin hämärä”. Viimeistään parin nuotin särökitarasoolo saa biisin kuulostamaan erehdyttävän paljon love metalilta. Miltäköhän tämä kuulostaisi HIM:in esittämänä? Tai minkä tahansa bändin? Pari keikkaa kuulleena suurempaa livekokoonpanoa ei osaa kaivata, mutta kieltämättä laajempi bändin sisäinen vuorovaikutus saattaisi pidemmän päälle olla tarpeen. Ei ehkä yleisön, vaan duon ja sen sisäisen motivaation vuoksi. Aika näyttää, kasvaako Maustetytöt uuden materiaalin mukana musiikillisesti tai kokoonpanollisesti suuremmaksi, vai mitä ylipäätään tapahtuu.
Biisimateriaalin hienoisesta yksipuolisuudesta huolimatta bändille on helppo povata – sen perustoimintaperiaatteen vastaisesti – hohdokasta tulevaisuutta. Vaikka kyseessä saattaakin olla ”pelkästään” Suomen tämän hetken hersyvin ankeuttaja-roolileikki, on Maustetytöissä jotain tuskallisen aitoa ja todellista.
Tästä kielii myös encore. Debyytillä julkaisematta jäänyt, mutta bändin paras kappale ”Jos mulla ei ois sua, mulla ei ois mitään” valaa kuulijoihin yhtyeen muun tuotannolle epätyypillistä optimismia. Tämä voi olla bändin kakkoslevyn kantava ajatus. Ehkä maailma ei olekaan niin pohjattoman surkea paikka, kuin mitä meille on tänään vajaan tunnin aikana osoitettu. Yleensä se on, mutta ehkäpä joskus ei. No niin, aika jonottaa takki loputtoman pitkästä narikkajonosta ja lähteä kävelemään ulos räntäsateeseen. Loppuukohan tämä ikinä – ainakaan hyvin? Tuskin.
Settilista:
Mainos päättyy
- En saa unta varmaan haudassakaan
- Ihan niin kuin mukamasten vaan
- Talvi Talvikin kanssa
- Viidestoista päivä
- Halpaa kaljaa ja reseptivapaita särkylääkkeitä
- Tein kai lottorivini väärin
- Soitin sulle sanoakseni en mitään
- Se oli SOS
- Kaikki tiet vievät Peltolaan
- Mä loistan kuin hämärä
Encore:
- Jos mulla ei ois sua, mulla ei ois mitään
Teksti & kuvat: Juhani Mistola