Upposukelluksia musiikkiin: Katharsis ja magneettinen Sólstafir

Käynnistin auton ja sujautin ”Óttan” koneeseen. Painoin itseni auton selkänojaan, suljin silmäni ja ajattelin, että tämän vokalistin jumalaiselle äänenkäytölle voisi antaa anteeksi melkein mitä tahansa. Moottoritielle kääntyessäni kuvittelin ajavani mereen upoksiin. Kylmän rannikon hyökyvät aallot imivät minut mukaansa velloviin kuohuihin, ja navigaattorin opasteäänet hävisivät tajunnastani – ikään kuin halusinkin harhautua ja päästää navigaattorin otteen irti. Yksikään toinen taiteenlaji ei pysty tähän. Musiikin vaikutus ihmiseen on poikkeuksellisen fyysinen.

Islantilainen Sólstafir on ollut viime aikoina otsikoissa rumpalinvaihdossotkunsa vuoksi, mutta se ei onneksi vähennä musiikin itsensä arvoa yhtään mihinkään. Toiseksi, vaikka Pálmason olikin bändiä jo perustamassa, ja vaikka hänellä on osaa musiikin lisäksi niin lyriikoissa kuin kansitaiteessakin, on kylmä tosiasia, ettei hänen lähtönsä bändiä kaada. Tänä päivänä Sólstafir on niin tiukasti kulminoitunut keulahahmonsa Adalbjörn Tryggvasonin ympärille, että sitä ei olisi ilman häntä. Sen sijaan Tryggvason olisi luultavasti vaikka ilman tätä bändiä, niin vahva on jo hänen auransa artistina.

Sólstafir julkaisi ensimmäisen täyspitkän albuminsa, ”Í Blódi og Andan”, vuonna 2002, mutta sen äänitykset oli aloitettu jo kolme vuotta aiemmin. Pitkään kypsynyt prosessi tuli ulos black metal -genren alla, mutta tosiasiassa albumilta voisi kaiketi luetella enemmän sellaisia piirteitä, joilla se eroaa tavallisesta black metalista. Ehkä asian voisi tylysti muotoilla niin, että painetaan bassoa enemmän esiin ja otetaan blast beateistä pois, mehustetaan yleistä äänimaisemaa lämpimämmäksi ja väännetään sitten kärinää ja kontrastia puhtaisiin lauluihin vieläkin oudommiksi. Tämä ei kuitenkaan tee oikeutta sille, että Sólstafirilla oli käsissään vahva ja originelli ote musiikin tekoon jo debyyttialbumillaan, puhumattakaan siitä, miten se ensimmäisen albumin jälkeen eteni. Tryggvasonin hahmon kasvaminen levy levyltä on ollut erikoinen elementti. En edes tiedä, mihin hänen lamaannuttavaa intensiteettiään voisi verrata.

Frontiers in Human Neuroscience julkaisi toukokuussa 2015 Australialaisen Queenslandin yliopiston neuropsykologian tutkimuksen, jossa tutkittiin äärimusiikin (metalli, punk, hardcore, emo, screamo) terapeuttisia vaikutuksia. Hypoteesi esitti, että se todella on terapeuttista, ja tulokset vahvistivat hypoteesin oikeaksi. Tutkimuksen otanta oli pieni (39 aktiivista musiikin kuuntelijaa), mutta toisaalta tulokset olivat arvattavissakin. Äärimusiikki tarjoaa keinot omien aggressioiden, surun, ahdistuksen ja oikeastaan minkä tahansa tunteen käsittelyyn, koska äärimusiikin oma tunneskaalanhan on valtavan laaja. Oleellista lienee se, että äärimusiikki tekee tämän esteettisen elämyksen kautta. Siksi lopputulos on rauhoittunut, katharsiksen läpikäynyt mieli. Sólstafir on minulle yhtä kuin katharsis, siitä ei ole epäilystäkään.

”Masterpiece of Bitterness” ilmestyi vuoden 2005 toiseksi viimeisenä päivänä. Sitäkin yritettiin vielä asettaa progressiivisen black metalin alle, mutta se haki jo aivan toisenlaista suuntaa. Basson vahva läsnäolo tuli leimaavaksi piirteeksi, ja lyriikoissa siirryttiin suorasta uskonnonvastaisuudesta abstraktimmalle tasolle. Lainaus Tryggvasonin kirjoittamista lyriikoista levyn kolmannelta raidalta, ”Bloodsoaked Velvetiltä”, avaa hyvin levyn tunnelmaa:

”I’ve walked paths I swore not to take/ I’ve searched ways that led to dark/

It increased my sickness to the edge/ I’m in a empty room/ searching it thru”

Kolme vuotta myöhemmin Brendan Amos kirjoitti samaisen levyn arvostelussa, että bändi on Islannista, mutta sen musiikki on sydämestä (Encyclopaedia Metallum 2.4.2009). Kuvaus oli hyvin osuva, ja se sopi tuleville levyille vieläkin paremmin.

Levyn julkaisun jälkeen, helmikuussa 2006, Metalinside haastatteli rumpali Pálmasonia ja kyseli, kuinka bändi oikein kehittyi bläkkisbändistä eeppistä, melodista ja hymnimäistä musiikkia tekeväksi bändiksi. Pálmason vastasi, että heillä on aina ollut ainakin yksi eeppinen biisi jokaisella julkaisulla aina ensimmäisestä demosta lähtien, ja jostakin syystä he sitten päätyivät kehittelemään enemmän sitä eeppistä aspektia. Musiikillisista vaikutteista hän totesi, että inspiraatiot pyritään pikemminkin hakemaan omasta itsestä. Toisin sanoen tietty sisäänpäinkääntyneisyys oli Sólstafirin tunnusmerkkejä jo varsin alkuvaiheessa. Myöhemmin tämä aspekti kasvoi ja kypsyi Tryggvasonin äänenkäytössä äärimmäisen sisäistyneeksi tulkinnaksi.

”Köld” julkaistiin vuoden 2009 alussa. Vaikka Sólstafir edelleen haki vielä muotoaan, näytti se jo selvästi koko maailmalle, mitä musiikilla vangitseminen tarkoittaa. Lyriikat ovat nimikappaletta lukuunottamatta englanniksi ja tuntuvat kiertävän melko tiukasti naishahmon ympärillä. Pálmasonin suunnittelema levyn kansitaide kertoo paljon. Nainen, joka ikään kuin irtaantuu ruumiistaan mustaa taustaa vasten, kuvaa kauniisti naista miehen mielen kannattelemana ja vaalimana, sekä rakkautta, joka on yhtä aikaa kohottavaa ja kipeää. Tällä levyllä kontrastien ja sitä kautta koko musiikillisten rakenteiden hallinta ei kuitenkaan ole vielä samalla tasolla kuin pari vuotta myöhemmin ilmestyneellä ”Svartir Sandarilla” (2011). Kokonaisuuskin on vielä katkeileva, ja sitä on katkottu turhaan vielä yhdellä puhutulla biisillä (”World Void of Souls”), joka ei ilmaisunsa vuoksi asetu paikoilleen. Toinen selkeä kypsyminen, joka tapahtui vasta ”Svartir Sandarilla”, kuuluu Tryggvasonin tulkinnassa. Nyanssien hallinta, tietynlainen pysähtyminen ja rauhoittuminen luovat pohjan ja toimivan kontrastin huudolle, joka totisesti tulee syvältä. Samalla tuntuu puhjenneen myös sointivärien runsaudensarvi. Syystäkin ”Svartir Sandar” oli Sólstafirin todellinen läpimurto. Myös laulukieli löysi kaikkein sopivimman ilmaisunsa islanninkielessä. Se oli piste i:n päälle. Lopulta vuonna 2014 julkaistu ”Otta” osoitti tiukan, erinomaisesti hallitun kokonaisuuden, jossa ei enää ollut pienintäkään säröä, ei mitään ylimääräistä eikä mitään kypsymätöntä.

Tätä kaikkea pohdin ajaessani. Muinainen aikajärjestelmä eteni keskiyöstä vuorokauden ympäri. Kielestä en ymmärtänyt sanaakaan, mutta jokainen sana tuntui naulaavan ja kaappaavan minusta jotakin. En edes tiedä, mitä kaikkea alitajuntani käsitteli. Tiesin vain, että olin käynyt läpi kahdeksan pysähtynyttä hetkeä itseni kanssa, ja jokainen niistä järjesteli minussa jotakin uuteen järjesteykseen. Tätä on katharsis ja magneettinen Sólstafir.

Sólstafir nähdään Suomessa seuraavan kerran tämän viikon lauantaina, kun yhtye nousee Ilosaarirockin lavalle lauantaina 18. heinäkuuta.

Kirjoittanut: Sirpa Nayeripoor