”Uraauurtaneen, ylvään legendan luhistuminen” – klassikkoarvostelussa The Velvet Undergroundin 50-vuotias ”Loaded”

 

Avantgarde-, taide, -ja proto-punk rockin kuumimpiin yhtyeisiin lukeutunut oli tehnyt uraauurtavaa työtään poikkitaiteellisen musiikin saralla jo vuodesta 1967 lähtien. Marraskuun 15. 1970 julkaistu yhtyeen neljäs albumi ”Loaded” jäi (vuonna 1968 eronnutta multi-instrumentalisti John Calea lukuunottamatta) yhtyeen klassisena pidetyn kokoonpanon viimeiseksi studiolevytykseksi.

Albumin huhtikuussa 1970 alkaneen synnyttämisprosessin lähtökohta oli musiikkibisneksen lainalaisuudet huomioon ottaen perinteiseen malliin kieroutunut ja jännittynyt. Yhtye oli ainoastaan vuotta ennen albumin syntyä aiemmin potkittu ”tuotannnollisesti tehottomana” pois MGM Records -levy-yhtiöltä lafkan uuden johdon toimesta, joka halusi yhtyeen rumpali Maureen Tuckerin mukaan ”mainettaan puhdistaakseen ja bisnestä tehostaakseen” päästä eroon The Velvet Undergroundin kaltaisista ”pilvelle tuoksahtavista kummajaisista koostuvista yhtyeistä”. Omilleen MGM:n leivistä sai luvan lähteä myös Frank Zappa & The Mothers. Eipä aikaakaan, kun The Velvet Underground solmi uuden sopimuksen Atlantic Recordsin alamerkin Cotillionin kanssa. Yhtiö kuitenkin vaati newyorkilaisryhmältä listahittejä pursuavan albumin, minkä johdosta yhtye joutui luopumaan identiteetistään; suoristelemaan musiikillisia rönsyjään, silottelemaan musiikillisia särmiään ja muovaamaan kappaleitaan helppotajuisemmaksi. Yhtye totteli pakon edessä heille ylempää levy-yhtiön taholta asetettuja ohjenuoria ja saneltuja ehtoja. Tämä kaikki tapahtui dramaattisesti sillä seurauksella, että yhtyeen sydän, keulahahmo ja biisintekijä Lou Reed sai hommasta tarpeekseen eroten yhtyeestä albumin äänitysten ja muutaman Max’s Kansas Cityssa soitetun keikan jälkeen, elokuussa 1970. Reedin eroaminen ja siirtyminen sittemmin menestyksekkäälle soolouralle oli samalla myös kuolinisku ”Loadedin” kaupalliselle menestykselle, kuin myös hienoisella viiveellä koko The Velvet Undergroundille. Albumin rumpaliksi soittajakrediteihin merkattiin Maurice Tucker,  vaikka hän ei todellisuudessa soittanut albumille studiossa iskuakaan. Keväällä 1970 Tucker otti bänditouhuista vapaata ollessaan raskaana, ja näin ollen rumpalin tontti jäi albumin äänityksissä hoidettavaksi Yulen, hänen veljensä Billyn sekä albumin äänittäjän Adrian Barberin (muun muassa The Allman Brothers) harteille.

Kokonaisuuden musiikillinen sisältö ei ollut kuitenkaan sysihuonoa, ainostaan prosessoitua, helpommin pureskeltavaa ja konventionaalisempaa, ollen perinteisempään rock’n’rolliin huomattavasti yhtyeen aiempia levyjä enemmän kallellaan. Geoff Haslamin, Shel Kaganin ja The Velvet Underground -miehistön yhdessä tuottaman albumin teknisen oteutuksen tason voidaan sanoa myös olevan myös parempi kuin aiemmilla albumeilla. Jokin perustavaa laatua oleva asia yhtyeen toiminnassa oli kuitenkin peruuttamattomasti pielessä.

Basisti Doug Yulen laulama avausraita ”Who Loves The Sun” oli suoranainen pastissi liverpoolilaissensaatio The Beatlesin keskimääräisistä keskitason biiseistä. Poikkeuksen kappaleeseen tekee tekee äkkiväärä fanfaarimaisen reippaasti kitaroitu väliosa. Albumin suurimmaksi ja yhdeksi klassisen rockin kautta aikojen menestykseikkäämmäksi kappaleeksi ”Loaded”-albumilta nousi Reedin omintakeisesti tulkitsema ja hänen myöhemmällä soolourallaan entistä suurempaan maineeseen noussut instanttihitti ”Sweet Jane”. Albumille päätyneestä versiosta kuitenkin levy-yhtiön päätöksestä editoitiin pois Reedin sille kirjoittama väliosan melodiakuljetus, minkä johdosta Reed eritoten pahoitti mielensä albumin muulle tuotantotiimille. Kappale palautettiin alkuperäiseen muotoonsa  remasteroituna ja uudelleeneditoituna ”Peel Slowly And See” -boksisetin versiolle vasta vuonna 1995. Saman kohtalon koki ironisesti fanin ja tukevahkon elokuvanäyttelijättären välisestä kiintymyksestä ja kieroutuneesta rakkaussuhteesta kertova, Yulen hienovaraisesti tulkitsema ”New Age”. The Who:lle ja The Rolling Stonesille kumartava, hurmokselliseen revittelyyn yltyvän loppurymistelyn sisältävä, pöyhkeän ylimielisesti tulkittu ”Rock And Roll” on puolestaan albumin suvereenia parhaimmistoa. Edellä mainituiden kappaleen voidaan myös luonnehtia olevan vahvoja proto-punkin taidonnäytteitä ja kertovan Reedin lapsenomaisesta, pysyväisluontoisesta innostuksesta kyseistä musiikinlajia kohtaan.

Albumilta eniten The Velvet Undergroundin varhaisemmalle soundille uskollinen, taiderockin osastoa muistuttava, viettelevästi kiemurteleva ”Cool It Down” palauttaa yhtyeen soinnin omimmilleen. Kyseisellä kappaleella ja country rock-vetoisella, studiolivemäisen terhakasti potkivalla ja albumilta autenttisimmin tulkitulla kappaleella ”Held Your Head Up High” rumpuja soittaa newyorkilainen sessiorumpali Tommy Castagnaro. On helppoa kuvitella, että albumin toinen selkeä, ironisesti sävytetty ja sävelletty country-rock biisi ”Lonesome Cowboy Bill” vetosi helposti omaksuttavan sointinsa ja viestinsä puolesta fanaattiseen, amerikkalaiseen rodeoväkeen. Toinen asia on, ymmärsikö puoletkaan tuosta punaniskajengistä biisin todellista sanomaa.

The Everly Brothersia muistuttava americana-pehmoilu ”I Found A Reason” on imelyydessään hykerryttävää kuultavaa, kun ymmärtää  rock’n’roll-maailman cooliuden ytimessä koko 1960-ja 1970-lukujen vaihteen lymyilleen The Velvet Undergroundin omapäisyyden ja trendejä vastavirtaan kulkeneen visionäärisyyden. Häiritsevyyteen asti korvia riipivällä urkusoundilla tasatahtia pumppaava ”The Train Round The Bend” jumpsuttaa puolestaan perusvarmasti Yulen ulvahdellessa vokaaliosuuksien ja säkeistörivien välissä ylidramatisoituun tyyliin. Rasittavasta yksitoikkoisuudesta, väkinäisestä tunnelman pumppaamisesta ja tasapaksusta junnaavuudesta johtuen teos on auttamatta albumin heikoimpia esityksiä. Kokonaisuuuden päättää seesteisen letkeä, yli 7 minuutin mittaan kasvava ja albumin tyylikkääseen päätökseen tasaisesti laskeva ”Oh! Sweet Nuthin’”, joka toimii portaittain sävellettyjen laulustemmojensa ansiosta erinomaisesti.

Julkaisunsa jälkeen ”Loaded” otettiin musiikkimedioissa vastaan hyväksyvästi. Vuonna 2000 ”Loaded” rankattiin sijalle 295 legendaarisen brittiläisen musiikkitoimittajan Colin Larkinin ”All Time Top 1000 Albums” -kirjassa. Vuonna 2003 Rolling Stone -lehden 500 kaikkien aikojen parhaimpien albumien listalla albumi rankattiin puolestaan sijalle 110. ”Loadedin” julkaisun myötä yhtyeen legendaarisin aikakausi oli käytännöllisesti katsoen ohitse.

The Velvet Undergroundin uraa jälkikäteen tarkastellen voidaan helposti sanoa, että aikaansa edellä ollut poikkitaiteellinen rock-yhtye on New Yorkin lahja ja runsaudensarvi maailman rock’n’rollin myöhemmälle kehitykselle. Lukemattomat myöhempien aikojen maailmanluokan artistit kuten Bruce Springsteen And The E-Street Band, The Black Crowes, Neil Young, Metallica ja U2 sekä myös kotimaiset artistit ja yhtyeet, kuten Kauko Röyhkä sekä Radiopuhelimet ovat maininneet The Velvet Undergroundin ja Lou Reedin eräiksi suurimmiksi musiikillisiksi esikuvikseen ja innoittajikseen.

 

Kommentoi julkaisua