”Uransa parhaita” – klassikkoarviossa Testamentin 10-vuotias ”Dark Roots of Earth”

Kirjoittanut Mikko Nissinen - 27.7.2022

Kalifornian Oaklandin oman thrash-titaanin, Testamentin yhdestoista kokopitkä studioalbumi, ”Dark Roots of Earth” julkaistiin 27.7.2012 Nuclear Blast Recordsin kautta. Yhtye oli pitänyt hyvää keskitasoa olevien albumijulkaisujen tasaista linjaa aina 1990-loppupuoliskolta lukien. Uusia biisejä sisältävien studioalbumien julkaisujen väli alkoi kuitenkin myös Testamentin leirissä venähtää erinäisten remake- ja liveäänitejulkaisujen myötä jo pahimmillaan lähemmäs kymmeneen vuoteen. 2008 ilmestyneen, asiallisen paluulevyn, ”The Formation of Damnationin” myötä kyseinen Bay Arean toisen aallon thrash-veteraani alkoi kuitenkin saada luomisvoimaista itseään taas hereille.

Yhtyeen leirissä jäsenmuutokset eivät olleet ennenkään olleet mitään uutta, mutta tällä kertaa silläkin saralla tuntui oikea miehitys ja bändikemia löytyneen. Vuosituhannen alkuvuosista lähtien yhtyeessä rummuttaneen Paul Bostaphin (mm. Forbidden, Slayer) korvauduttua vuoden 1997 uhmakkaalla ”Demonicilla” soittaneella Gene Hoglanilla (Dark Angel, Dethklok, Death, Strapping Young Lad, Fear Factory) yhtye sai taakseen entistä monipuolisempaa ja dynaamisempaa rytmistä luomisvoimaa.

Fantasy Studiosilla Kalifornian Berkeleyssa Andy Sneapin johdolla äänitetty ja tuotettu ”Dark Roots Of Earth” on mutkattomasti rullaava, sopivasti yllättävä, mutta ennen kaikkea hienosti toimivilla biisirakenteilla kyllästetyistä kappaleista kasattu kokonaisuus. Jopa moni yhtyeen pitkän linjan faneista yllättyi positiivisesti kyseisen albumin väkevyydestä, verevyydestä ja biisien korkeasta laadukkuudesta.

Perinteikkäämpänä mutta ilkeänä keskitempoisen thrashina rouskuttava avausraitaa ”Rise Up” ja metallihistorian upeimpiin vähemmistökansojen puolesta kajautettuihin sotahuutoihin kuuluva ”Native Blood” nostavat riman Testamentin ennätyskorkeuksiin heti kättelyssä. Rumpali Hoglanin kappaleen komeisiin kertosäkeisiin tärisyttämät blastbeatit toivat uutta, tuoretta äärimetallista ilmaisukulmaa yhtyeen rytmiseen repertoaariin.

Myrkylliseen kiemurteluun ja ennen pitkää täyteen speed thrash -hyökkäykseen ponkaiseva albumin nimikkobiisi vakuuttavat kerta toisensa jälkeen Testamentin uuden alun löytymisen suhteen. Albumin ensimmäiset perinnemetallimusiikkiin viittaavat piirteet koetaan alkuun leveällä laukalla pumppaavassa ”True American Hatessa”. Kappaleella yhtye passailee pelkistetymmin koukuttavien avosointuriffien luomaan ilmaisuun ennen paluuta leipätyöhönsä; tasapainoisen hallituun ja ryhdikkääseen sirkkelöintiin.

Christianin napakasti soittamalla, sähköistä pulssia sykkivällä bassointrolla alkava ”A Day In Death” ulottaa puolestaan vaanien saalistavan tunnelmansa ”Practice What You Preachin” sävellykselliseen maaperään. ”Cold Embrace” on ainoa puoliksi akustinen, mahtipontisen karu sävellys. Useiden kuuntelukertojen myötä alati suurempia sfäärejä tavoittava, sopiviin väleihin upotetuilla, Thin Lizzysta muistuttavilla terssiharmonioilla kuorrutettu puolislovari aukaisee Testamentille epätyypillisen kokeellisia uria. Kappaleen monivivahteisuus tekee myös sopivasti pesäeroa albumin muuhun, aggressiivisempaan ja suoraviivaisemmin tykittävään materiaaliin.

Groovaavan thrash-paiskonnan tyylinäyte, ”Man Kills Mankind” on puolestaan naula arkkuun yhtyeen kintereillä vuosikymmenet vaanineelle tyhjäkäyntimetalille. Rytmikitaristi Eric Petersonin ja liidivastaavan, Alex Skolnickin timanttiseksi hioutunut rytmipikkaus yhdessä jälkimmäisenä mainitun sofistikoituneen kitarasooloilun kanssa toimii vahvasti. Kitarakaksikon saumaton yhteistyö yhdistyy rytmiryhmän härkäpäisellä varmuudella tykittämän keskitempoisen, kahdeksasosia nakuttavan tuplabassarikompin kanssa. Vaikutelma nostaa kappaleen erääksi albumin loppupään parhaimmaksi. Kappaleen loppuosan terssiharmoniamelodioiden uidessa sisään ymmärtää viimein Testamentin biisinrakennustaitojen ja -näkemyksen jalostuneen vuosikymmenten mittaan huimasti.

Raskaan shuffle-rytmitteisen poljennon myötä kovat piippuun lataava ”Throne of Thorns” yhdistää Testamentin tavaramerkkisoundiksi sekoittuneet perinne-heavyn ja tarkalla ranteella paukutetun ja pikatun, vimmatusti rokkaavan thrash metalin. Varsinaisen albumin päättävä ”Last Stand for Independence” jatkaa maaliviivan yli edeltävän kappaleen eväillä, mutta entisestään lisätyillä kierrosmäärillä ja entistä pirullisemmalla vääntömomentilla.

Huomionarvoista seikkoja ”Dark Roots Of Earthin” kohdalla on, että vokalisti Chuck Billyn äänenkäyttö on kautta linjan vahvaa, laajaa mutta samalla Testamentin omia juuria kunnioittavaa. Yhtyeen musiikillisen identiteetin vuosien mittaan entistä paremmin ymmärtävänä keulahahmona hän ei myöskään sorru kappaleissa liialliseen death metal -murisemiseen. Yhtyeenä Testament ei myöskään lähde missään kohtaa kiihdyttelemään tai hidastamaan biisejä ääritempoihin.

Se ei myöskään jää yhtyeen perisynnin mukaisesti junnaamaan tusinariffejä, vaan pistää homman haisemaan, rokkaamaan ja thrashaamaan rouheasti ja vaihtelevasti kuin itsensä Ukko Ylijumalan käskystä. Albumin loppupäästä Testamentin biisinteon essenssiä verevöittää hard rock – ja NWOBHM-pohjainen melodisuus. Näin jälkikäteen tarkastellen, tuo piirre leimaa vahvasti myös koko albumin helppoa kuunneltavuutta.

Tyylikkäästi valitut ja tuhdisti Testament-mankelin läpi vinssatut coverbiisit albumin erikoisversioiden bonusraitoina alleviivaavat yhtyeen perinnetietoisuutta ja yhtyeen sen hetkistä musiikillista suuntautuneisuutta. Samalla kappaleet korostavat myös uusia ulottuvuuksia musiikkinsa vaativasta luonteesta. Albumin cover-osaston yllättävin biisivalinta on freesillä ja reippaalla rock-groovella toimiva QueeninDragon Attack”. 1970-luvun jytäpurkkaosaston biisi tuo jopa sopivasti humoristisuutta ja glam-vivahdetta Testamentin yrmyn miehiseen mieli- ja stereokuvaan.

Tarkemmin katsoen, Eliran Kantorin maalaamaan, albumin komeaan kansitaiteeseen sommittelemat jylhät, pyramidimaiset muodot ja fonttien värit viittaavat jo lähtökohtaisesti Iron Maidenin eteeriseen kasariklassikkoon, ”Powerslaveen”. Kyseisen albumin nimibiisin versiointi albumilla nousee täten enemmän kuin aiheelliseksi. Pätkääkään liioittelematta, Testamentin versiointi tuosta tomuttuneesta mestariteoksesta nousee erääksi kaikkien aikojen onnistuneimmaksi moderniksi perinnehevitulkinnaksi. Oaklandilaisviisikko onnistuu kokonaisuudessaan tulkitsemaan monivivahteisen kappaleen kerrassaan briljantilla ammattitaidolla tehden biisistä juurikin niin itsensä näköisen, kuin vaan voi.

Monumentaalisen albumikokonaisuuden päättää toinen yllätysnumero, ScorpionsinAnimal Magnetism”. Kappale on sinällään ymmärrettävä valinta ollessaan eräs alkuperäisesittäjänsä raskaimmista biiseistä. Jopa doom metaliin ulottuvassa ’Skorppari’-biisin versioinnissa Testament boostaa tyylilleen uskollisesti kappaleen raskauskerrointa entisestään. Samalla se onnistuu loihtimaan kappaleesta oikein kelvollisen päätösnumeron, vaikkakin albumin muuhun materiaaliin verrattuna hieman kasvottoman laahaavaksi se jääkin.

Tästä huolimatta ”Dark Roots of Earth” on todella vakuuttava taidonnäyte kokeneelta thrash metal -yhtyeeltä. Albumi oli viimeinkin vankka todiste siitä, että veteraanithrashareiden parhaita levyjä ei tehty viime vuosituhannella. Yhtyeenä Testament ei myöskään ollut laantunut vuosien saatossa, vaan päinvastoin. Sen näkemyksellisyys ja sävellystaito tuntuu ainoastaan kehittyneen ja saavan uusia nyansseja iän myötä.

Ilmestymisensä jälkeen erääksi Testamentin uran vahvimmaksi albumiksi osoittautunut ”Dark Roots of Earth” nousi korkeimmillaan Billboard 200 -albumilistan sijalle 12. Se on yhtyeen uran korkein albumilistasijoitus kotimaassaan Yhdysvalloissa.