Urn ikääntyy kuin hyvä viski — Arviossa ”Demon Steel”
Tamperelainen Urn on saanut kuudennen studioalbuminsa valmiiksi ja ”Demon Steel” julkaistiin Osmose Productionsin kautta maaliskuun lopulla. Ranskalaisyhtiö on ensimmäistä kertaa julkaisemassa Urnin levyä. Taannoin kolmekymppisiään juhlistanut bändi on tuutannut albumeita maltilliseen tahtiin, ja edeltävästä ”Iron Will Of Powerista” ehti vierähtää noin kuutisen vuotta. Voisikin luonnehtia, että Urn on ikääntynyt ja kasvanut kypsäksi aikuiseksi arvokkaasti.
”Demon Steel” voidaan toki lokeroida black/thrash -genren alle, mutta levy nojaa biisinkirjoituksessa pitkälti 80-luvun speed metaliin, hieman kuten nykyorkesterit Hellbutcher ja Belgian Bütcher noin esimerkiksi. Unohtamatta tietenkään black metalin esi-isä Venomia. Kymmenen raitaa sisältävä albumi on biiseiltään monisyistä ja hyvin jäsenneltyä metallia. Soundimaailma on tymäkkä, ja rummut pauhaavat kovaa päästäen kuitenkin liidikitarat pintaan tuotannossa. Tuotanto on yhtyeen varhaiseen tuotantoon nähden siloiteltu ja erotteleva, mutta mistään plugarisoundeista ei voida puhua – tuotanto on sen sijaan ammattimaisen kuuloinen ja palvelee biisimateriaalia varsin hyvin. Kovimmille ”666 Megatons” -faneille tämä lienee ongelma, mutta muut kuulijat voivat olla huoletta ja nauttia hyvistä soundeista.
Levy alkaa mallikkaasti intron jälkeen ”Heir Of Tyrantsilla”, joka edustaa albumin nopeampaa kohkaamista, ja vaaran tuntua onkin ilmassa. Perässä seuraava ”Are You Friends With Your Demons” kertosäkeineen tuntuu ontuvalta. ”Burning Blood’s Curse” on taas selkeä askel kohti onnistumista ja jää soimaan päähän. Puolivälissä tylsähkö ”Iron Star” tuntuu notkahdukselta. Levyn biisimateriaali tuntuu olevan epätasapainossa joidenkin kappaleiden ollessa varsin mainioita ja toisten jäädessä selvästi muiden varjoon. Kitaramelodioiden täyteinen ”Wings of Inferno” haiskahtaa vahvasti osumalta taas kerran. Albumin loppupuoli on tasaisempaa jälkeä, ja kaksikko ”Cold Void Skin” ja ”Ruthless Paranoia” eivät jätä kummempaa sijaa narinalle. Lopetusraita ”Predator Of Spritforms” tuntuu hieman tylsältä ja antiklimaattiselta lopulta levylle, vaikkei biisissä sen kummempaa vikaa olekaan. ”Demon Steelin” pää pysyy kuitenkin pinnalla melko helposti, vaikka pari heikompaa palaa mukaan on sujahtanut.
Mainos päättyy
Laulaja-basisti Sulphurin ääni on vuosien myötä painunut hieman aiempaa alempaan nuottiin, kuten asiaan kuuluu. Levyn vokaalit kuulostavat kuitenkin kautta linjan hieman kuivakoilta, ja ripaus kaikua tai muuta efektiä olisi voinut saada ärjynnän kuulostamaan vielä rajummalta, josta tämän genren musiikissa harvemmin on harmia. Joka tapauksessa Urn vuonna 2025 kuulostaa hyvältä eikä kehäraakilta.