Uskollisesti sinun – vanha AOR-jyrä Journey pääsi viimein Suomeen (Helsingin Jäähalli, ti 4.6.2024)

Jenkkiläisen soft rockin ja sitä kautta mm. glam metalin suuntaviivat pehmeällä pensselillä maalannut AOR (siis Adult Oriented Rock) -jätti Journey sai matkansa vihdoinkin suuntautumaan Suomen kamaralle tiistaina 4.6. Viisikymmentä vuotta siinä sitten meni, mutta maamme nostalgiannälkäisten jahtirokkarien odotus palkittiin.

Olin keikkaa ennen hivenen huolissani – en bändistä, vaan yleisöstä. Bändi ei ole pari vuotta sitten julkaistusta ”Freedom” -albumista huolimatta mikään mediaseksikkyyden huipentuma – mitä nyt ikiklassikko ”Don’t Stop Believin’” nostaa päätään tasaisin väliajoin kuin pop-biisien Paavo Väyrynen ikään.

Lisäksi tiistaipäivä ja samalla viikolla maassamme retroilleet Judas Priest ja viikonlopun Metallicat saattoivat vaikuttaa siihen, että vielä keikkapäivänä olisi saanut lippuja jopa Helsingin Jäähallin etupermannolle. Onneksi 5000 hengen haamuraja sentään täyttyi ja legendat saivat katseltavakseen edes suhteellisen täyden Nordiksen. Itselleni kesän keikkatapauksen suhteen ei kuitenkaan ollut edes mitään kilpailua: Tätä on odotettu!

Lämmittelybändiksi tuli haaveiltua kiertueen jenkkiosiolla ollutta ja tuskin koskaan Suomessa käyvää Cheap Trickiä, mutta tällä kertaa oli tyytyminen kotimaiseen pehmorockin kärkeen eli Brother Firetribeen. Nightwish-Emppu Vuorisen vapaa-ajan huvista oikeaksi bändiksi kasvanut orkesteri oli mainiossa iskussa ja radiohitit, kuten tyylikkäästi nimetty ”I Am Rock” soivat maukkaasti. Äänivallikin oli AOR-meininkiin sopivasti maltillinen.

Kun viimeksi näin Veli Paloheimon lämppäämässä toista AOR-legendaa Totoa, niin vokalisti Pekka Heinolla oli ongelmia äänensä kanssa, mutta nyt kaikki toimi ja hyväntuulinen Heino villitsi keski-ikäisvoittoista yleisöä leppoisaan tyyliinsä. Esimerkiksi suosikkibiisini ”For Better Or For Worse” kulki vahvan herkästi ja Vuorisen muutama vuosi sitten virallisestikin korvannut Roope Riihijärvi on kasarikitaristi paikallaan.

Heinon vuodet coverijuhtana vuodet kuuluvat siinä, että mies mukautuu hyvänä päivänä lähes mihin tahansa. Esimerkiksi lyhyen setin päättänyt, yhdellä vokalistilla tulkitun Heino-Anette Olzon -duetto ”Heart Full of Firen” naisosat kuulostavat luontevilta, jopa feminiinisiltä, kun miesosuuksien soundi on selvästi räyhäkkäämpi. Voidaanko siis sanoa, että Heino duetoi itsensä kanssa? Niin, minähän se kriitikko tässä olen, voi tietenkin! Journey-yleisö hurraa eli pienestä ilmeisyydestään huolimatta erittäin osuva lämppärivalinta.

Puolen tunnin sisällä tapahtuneiden vanhojen ystävien moikkailun jälkeen päästiinkin sitten itse pääpukarien kohtaamiseen: JOURNEY!

Kuin kellontarkasti oli bändi lavalla tasan klo 20, aloitusbiisinä varsinaisilta studiolevyiltä ulosjäänyt ”Only The Young”! Biisi soi kasaristi pehmoilevana menopalana aivan kuin levyllä. Tämä ei ole mikään itsestäänselvyys, sillä bändin ikoninen keulakuva, vokalisti Steve Perry on nähty Journeyn kanssa keikalla viimeksi 33 vuotta sitten ja tämän vuosituhannen puolella on yhtyeen keulilla nähty vaihtelevan tasoisia pyrkimyksiä täyttää noita saappaita. Onneksi kaiken muutti filippiiniläisestä coverbändistä ja Youtubesta noukittu Arnel Pineda, joka viettää tänä vuonna 16. palvelusvuottaan bändin keulilla. Pari vuotta sitten ääniongelmista kärsinyt Pineda oli kovasta keikkatahdista huolimatta kovassa iskussa ja pyöri livevideoista ja mm. ”Everyman’s Journey” -dokkarista tutun sähköjäniksen lailla.

Heti alusta tulee kuitenkin selväksi, että bändin itseoikeutettu nokkamies on kitaristi Neil Schon, joka viljelee maukkaita välikitarasoolojaan melkein joka välissä. Leveä jenkkismaili naamallaan äijä tiluttelee tyylillisesti jossain David Gilmourin (Pink Floyd), Steve Vain ja jokaisen vähänkin tyylitajua omaavan kasarikitaristin välimaastossa. Ja onhan hänellä siihen oikeus, tältä tyypiltä on jokainen melodinen rokkikitaristi napannut lickin jos toisenkin – joka tiedostaen tai tietämättään.

Soolo johdatteli sujuvasti ”Eclipse” -klassikkolevyn iskevään ”Stone in Loveen”. Tämän jälkeen toinen paikalla oleva ns. klassisen kokoonpanon soittaja eli Jonathan Cain vaihtoi komppikitarasta pääsoittimiinsa eli kirkkaanpunaiseen pianoon ja koskettimiin. Hiukan yllättäen jo kolmantena kuultiin saman albumin, bändin ja varmaan koko jenkki-AOR:n tunnetuin biisi: ”Don’t Stop Believin’”. Tämä biisi saa kaikessa kuluneisuudessakin tipan linssiin ja vaikka minne muualle, eikä kuulosta siltikään ikinä tylsältä tai vaihtamaan radiokanavaa.

On pieni ihme, että klassikkojourneyt Schon ja Cain mahtuvat edes samalle lavalle, ovathan he viime vuodet vapaa-ajalla kunnostautuneet lähinnä oikeusjuttujen muodossa. Schon ei ole hyväksynyt Cainin (ja Pinedan) esiintymistä Journeynä Donald Trumpille Valkoisessa talossa, Cain puolestaan on haastanut Schonin oikeuteen bändin rahojen kavaltamisesta luksuselämäntyyliin mieltyneelle vaimolle. Eikä tässä vielä kaikki: Kaksikko haastoi oikeuteen klassisen kokoonpanon rytmiryhmän Ross Valory-Steve Smith vuonna 2020, kun nämä eläkkeelle haikailleet yrittivät kaapata bändin taustaorganisaation ja nimen tekijänoikeudet itselleen. Unohtakaa jo se Mötley Crüe – Journey hoitaa päivittäisen musadraaman tarpeenne. Ja on sitä paitsi myös parempaa musaa.

Kuten esimerkiksi seuraavana kuultu mahtava balladi ”Lights”, josta paljastuu ainakin itselleni bändin tausta parhaiten. Kyseessä on kuitenkin progebändi, joka otti sattuman oikusta laulajakseen valkoisen version Sam Cookesta ja valloitti sillä sapluunalla maailman radiokanavat. Biisin nimen – ja tunnelman, ja esityksen – perusteella ei liene yllätys, että illan ensimmäinen harras kännykkävalomeri syttyi jo ensimmäisten tahtien aikana.

Seuraavat omista huippuhetkistäni osuivat ”Who´s Crying Now”:n loppusoolon kohdalle, mutta itselleni totaalinen yllätys oli ”Mother, Father”, jonka tulkitsi rumpujen takaa Deen Castronovo. Tämä rumpali sai Journey-tyyliin dramaattisesti kenkää yhtyeestä – pahoinpideltyään huumepäissään perhettään – mutta sai uuden tilaisuuden sekä perheeltään että bändiltään. Hyvä niin, sillä Castronovo on tällä hetkellä uskomattomassa iskussa. Loistavan rumputyöskentelyn ohella hän laulaa keikoilla aina pari biisiä ja ainakin tämäniltaisen versioinnin perusteella olisi aivan pätevä jopa bändin liidilaulajaksi.

Omasta mielestäni turha ”Lovin’ Touchin’ Squeezin’” ohjasi kriitikon oluthanan ääreen, josta löytyi myös suomalaisen rockrumpaloinnin kruununjalokivi Lacu Lahtinen (mm. Popeda, Hanoi Rocks). Muistelin, että viimeksi kun herra paukutteli Michael Monroen juhlakeikalla samaisessa hallissa, niin missasin kolme akkaribiisiä oluttuopin ja vanhojen tuttujen vuoksi. Lacu uhkasi mainostaa, että samaa se Mistola teki tälläkin kertaa. Kuin riskiä alleviivatakseen alkoivat salista samalla kaikua suosikkibiisini ”Open Armsin” sävelet. Pakko mennä takaisin! OIi upeaa kuulla tuo hieno laulu elävänä, mutta Arnel Pinedan äärirajoille venytetyt äänijänteet eivät aivan taipuneet biisin edellyttämään sävelpuhtauteen. Pakko samalla muistaa se, että ”Filippiinien uusi poika” on hänkin jo 56-vuotias ja Perry kappaleen levyttäessään kolmekymppinen.

Sen sijaan Pinedan lahjat aikanaan Neil Schonille esitellyt yhtäläinen nyyhkyballadiklassikko ”Faithfully” uppoaa kuin se kuuluisa kuuma veitsi voihin.

Toinen kosketinsoittaja Jason Derlatka pääsee laulumikin varteen biisissä ”Girl Can´t Help It”. Kiipparisti laulaa hyvin, mutta eipä hänestä ainakaan tällä kertaa ihan liikaa karismaa irtoa.  Sen sijaan ystäväni ja Journey-asiantuntija Aku kuvailee tätä ”parhaaksi Perry-imitaattoriksi tähän mennessä”.

Tämän pienen suvannon jälkeen seurasi läpimurtohitti ”Wheel In The Sky”, joka palautti Cainin komppikitaran varteen ja lavan etuosaan. Pätevyytensä jälleen osoittavalla Pinedalla ja Schonilla vaikuttaa olevan hauskaa keskenään, mutta Cain ja Schon pysyttelevät tiukasti omilla puolillaan lavaa eivätkä juuri fistbumpeja toisilleen heittele. Jimi Hendrix-jamittelut queeniläisine tykitys-loppuineen osoittavat taas kerran sen tosiasian, että kyseessä on osaava ja kokenut bändi, joka uskaltaa heittäytyä vapaammankin jammailun pariin. Samalla Pinedalla on aikaa keskittyä yleisössä heiluvaan ”Saw You In Philly ’83” -kylttiin. Keikan eräänlainen täyttymys saavutettiin ”Separate Ways (Worlds Apart)” -intron muodossa, tätä suurempaa voiman ja herkkyyden yhdistelmää ei pystynyt kokemaan edes 1980-luvulla. Eipä ihme, että tämän jälkeen mikään ei oikein tuntunut samalta edes Journeyllä. Muu yleisö tuntuu olevan samaa mieltä, mutta setin päättävät ”Be Good To Yourself” ja ”Anyway You Want It” ovat nekin hienoja ja ultimaattiseen Journey-kokemukseen kuuluvia menobiisejä. Kuten bändin yleiseen käytäntöön kuuluu, niin encoreja ei Helsingissäkään kuultu. Ilta oli siis aivan loistava, hyväntuulinen ja monipuolinen kattaus aikansa kovimmalta hittikoneelta.

Kiintoisaa silti, että vuoden 1986 ”Raised On Radio” -levyn jälkeisiltä levyiltä ei kuultu yhtäkään kappaletta ja ilta oli kellontarkasti 1,5 tunnin ja 15 biisin mittainen. Kun yhtye on kuitenkin soittanut kiertueella kuitenkin ainakin 7 biisiä pidempiä settejä ja uudempaakin materiaalia, niin tyyli kummastuttaa. Ei helmiä sioille vaan pelkkää kaikille tuttua hittirehua? No, hittirehuhan toimii myös innokkaasti röhkivälle kriitikolle, kun ollaan näin ensitreffeillä. Eli emme lakkaa uskomasta ja olemme uskollisesti sinun, Journey! No, tuo toimii ehkä paremmin jenkkienglannilla – kuten AOR muutenkin.

Settilista:

1. Only The Young
2. Stone in Love
3. Don´t Stop Believin´
4. Lights
5. Send Her My Love
6. Who´s Crying Now
7. Mother Father
8. Lovin’  Touchin’ Squeezin’
9. Open Arms
10. Faithfully
11. Girl Can´t Help It
12. Wheel In The Sky
13. Separate Ways
14. Be Good To Yourself
15. Anyway You Want It

Teksti: Juhani Mistola
Kuvat: Koska Journeyn kiertueorganisaatio kielsi viime hetkellä valokuvaamisen kaikilta paitsi omalta kuvaajaltaan, on nyt tyytyminen Youtuben satunnaisiin keikkavideoihin. Kiitokset kaikille kännykän kanssa heiluneille!