Uskottava ja raskas paluu musiikkibisnekseen – arviossa Kerry Kingin debyyttialbumi ”From Hell I Rise”

Kerry King on mies joka ei ainakaan metallimusiikki-piireissä liiemmälti esittelyjä kaipaa. Nyt mies on muutaman vuoden hiljaiselon jälkeen niin sanotusti “back in business”. “From Hell I Rise” on homman nimi, eli albumi joka on jo ainakin osittain kuopatun Slayer-yhtyeen kitaristin ensimmäinen soolo-sellainen. Musiikkibisnes ei ole Kerry Kingin “lomalla” ollessa liiemmälti muuttunut, mutta jonkin verran sitä on tehnyt kuitenkin säveltäjän itsensä lähestymistapa musiikin tekemiseen.

Ainakin nimittäin melodisuutta viljellään jonkin verran, verrattuna Slayeriin, mikä ei haittaa tippaakaan, kun kokonaisuutta ajattelee. “From Hell I Rise” starttaa hienolla “Diablo”-nimisellä melodisella introlla, jonka perään King johdattaa soolo-yhtyeensä ehkä thrasheimpään menoon, mitä Kerry Kingin sävellyksiltä on 2000-luvulla kuultu. “Where I Reign” on todellinen tykittelynopeutta, raskasta sointia ja aggressiota. Tässä vaiheessa voi jo todeta, että bassovoittoisempi soundi on yksi suuri erottava tekijä Slayeriin verrattuna.

Myös modernimmat soundit kaikkineen kuuluu verrattuna Slayerin rähjäisempään rujouteen, mikäli nyt thrash metal voi toisesta thrash metalista ikinä kauheasti erota. Se on sanottava, että albumin toinen singlelohkaisu “Residue” sisältää kuitenkin sellaista lähestymistapaa genreen, että kuultavissa on miten Kerry King on selkeästi löytänyt iloa musiikin tekemisestä. Jollain tavalla kappale tuo mieleen Panterasta tuttujen Abbottin veljesten Damageplan-yhtyeen 20 vuoden takaa. Se on myös albumin ja koko vuoden 2024 parhaita yksittäisiä biisejä helposti. Kappale, jonka kuultua ensimmäisen kerran, ei voinut kieltää sitä miten hyvältä se kuulostaa, vaikka olisi halunnutkin.

Albumilla kuulee toki Death Angel-yhtyeen vaikutuksen, eikä vähiten vokalistinsa Mark Oseguedan vuoksi. Kappaleita on selvästi sävellelty Oseguedan äänelle ja vokalistin ulosantia silmällä pitäen. Kohti albumin puoliväliä on vaihtelua nopeaan ja aggressiiviseen thrashiin tuotu yksinkertaisilla elementeillä polkevien ja sopivasti hengittävän “Idle Hands” ja loistavan “Throphies Of The Tyrant” muodossa. Melodiset riffit tukevat genrelle tyypillisesti hölkkä-kompin puolelle meneviä suvannollisia ja helposti kuunneltavia vitossointukulkuja. Lisäksi Kerry King on hieman yllättävästikin kitarasooloisssaan itse asiassa enemmän elementissään, kuin varmaankaan koskaan aiemmin. Ne sattuvat albumilla kuulostamaan jopa sävelletyiltä kerta toisensa jälkeen, toisin kuin Slayerin tuotannossa aikana, jossa ne henkivät enemmänkin improvisaatiota ja spontaaniutta.

“Crusifixation” palauttaa albumin alkupuolen kahjomman menon kohti korvakäytäviä. Raskas, sekava ja silti kasassa tyylikkäästi pysyvä kappale tuo mieleen ainakin Kreatorin. “Crusifixation” on samalla albumin pisin kappale 5 minuutin ja 14 sekunnin kestossaan, joten kovinkaan pitkillä biiseillä ei Kerry King uutukaisellaan mässäile. Lyhyimmän ollessa alle puolitoistaminuuttinen vimmaisesti päin naamaa rullaava “Everything I Hate About You”. Tässä mielessä Kingin kappaleiden teon filosofia on samaa kastia, kuin Slayerissa aikanaan; lyhyttä ja nopeaa tai sitten hidasta ja syvllisempää. 

“Crusifixation” kappaleesta on sanottava, että se sisältää oikein mukavaa groovaavaa riffittelyä, etenkin sen puolivälissä ja on kokonaisuutena albumin parhaita kipaleita. Muita albumin parhaita hetkiä on melodinen “Tension”, “Shrapnel” ja “Two Fists” joita kuuntelee niin kovin mielellään kaiken thrash metal -vauhkon ja raskaan puristuksen lomassa. Etenkin “Two Fists” on tervetullut 90-luvun Slayeria mieleen tuova punk-henkinen rallattelu, joka ei kuitenkaan verkkaisuudestaan huolimatta pyytele anteeksi olemassaoloaan. Sanottava on, että lisää vaihtelua albumille olisi tuonut useamman laulajan käyttäminen, vaikka Mark Osegueda onkin äänenkäyttäjä paikallaan juuri tämänkaltaisessa musiikissa.

“From Hell I Rise” on ehdoton kuunneltava vuonna 2024 oikeastaan ihan jokaiselle, joka kylillä huutelee kuuntelevansa mieluiten metallimusiikkia. Se ei ehkä tuo mitään uutta metallimusiikille sävellyksellisesti tai sanoituksellisesti. Albumi kuitenkin päivittää amerikkalaista thrash metal -kulttuuria sen verran 2020-luvulle, että se tuo Kerry Kingin uskottavasti modernin ajan Jenkki-metallin diggareiden huulille uudelleen. Albumi alleviivaa sitä, miten “metal” joku voi vielä vanhoilla päivilläänkin olla. Se julistaa myös siinä sivussa, että metallimusiikki sanan varsinaisessa merkityksessä ei ole edelleenkään katoamassa minnekään. “From Hell I Rise” ei feikkaa mitään ja kuuluu vaihtoehtoihin, kun loppuvuodesta listataan vuoden  kymmentä parasta albumia. Päättäväisyys jos mikä kuuluu Kerry Kingin albumilla.