Uudestikuollut tulevaisuuden lupaus – arvostelussa Scythrown ”Blameless Severed Extremities”

Scythrow on vuonna 2020 perustettu suhteellisen tuore tapaus suomalaisen death metallin saralla. Lyhyen mutta tuotteliaan taipaleensa aikana Lappeenrannan pojat ovat ehtineet pistää pihalle jo parikin levyä ja yhden EP:n. Tuottelias tahti korostuu vielä entisestään sen osalta, että livekeikkoja on ehditty vetää jo useampi kipale, ja iso osa miehistöstä vaikuttaa myös melkein samanikäisessä death metal -pumpussa, joka kantaa nimeä Neurosurgery.

Heti kättelyssä on pakko mainita, että ennen arvostelua tehty nopea tutustuminen yhtyeen aiempaan tuotantoon aiheutti pientä hämmennystä, kun ”Blameless Severed Extremities” lähti soimaan. Aiemmin hyvinkin rässähtävä ja kitarasooloilla varustettu soundi solistin korkeine rääkylauluineen oli kuin muisto vain, kun ”Reluctant Possession” lyö koneen käyntiin Suomen standardeilla jopa poikkeuksellisen vihaisella tykityksellä.

Levy alkaa aiemmin mainitulla kappaleella todella vakuuttavasti. Peli avataan suoraviivaisella, mutta toimivalla blastbeat-muurilla, jolle taustakitarat antavat mainiosti uhkaavaa taustatukea. Örinät ovat aika genrelle ominaista laatua, mutta ei mitään mistä kannattaisi valittaa. Hieman pettymyksenä vahvan alun jälkeen ruuvia löysätään jonkin verran, eikä vastaavaa ekan biisin “wau”-efektiä meinaa loppulevyltä löytyä.

Toisena kappaleena toimiva ”Kinemortophobia” nojaakin jo huomattavasti enemmän perinteiseen keskitemmon OSDM-runttaukseen, ja tällä tyylillä mennään aika pitkälti levy loppuun asti. Mistään reisien läiskyttelystä ei ole kyse, mutta ei tämä ole ensimmäinen levy, joka tekee itselleen pienen karhunpalveluksen lyömällä ne kovimmat panokset piippuun heti alkumetreillä. Pääosin jokaiselta biisiltä löytyy se oma juttunsa, joka tuo omaa väriään albumikokonaisuuteen, mutta levyn päättävä ”The Fatal Point of Closure” on pakko mainita alun jälkeen toisena levyn kohokohtana. Hieman levyn yleisestä soundista poikkeava leadikitaravetoisempi ja pianon osalta jopa melankolinen kappale toimii mainiona lopetuksena hieman päälle puolituntiselle ryminälle. Mainittakoon vielä, että CD:ltä löytyy näköjään bonuksena Mortician-coveri, joka arvosteltavasta digiversiosta valitettavasti puuttui. Tulkitsen itse tämän ihan hyvänä juttuna, että fyysisten levyjen ostajaa palkitaan vielä tänäkin päivänä tällä tavalla.

Yleisesti levy kuulostaa todella mainiolta. Rumpusoundeihin on kiinnitetty huomiota ja kattilat saavat kautta linjan kovaa rankaisua. Kitarat louhivat vanhan koulukunnan tyyliin sopivan murealla ja karhealla soundilla, ja vokaalit tarjoillaan mukavan kuraisesti ja hyvällä määrällä hautakammion kaikua. Mukana on myös paikoin soundiin hyvin sopivaa korkeampaa rääkynää, joka tarjoillaan jopa aiempia levyjä vihaisemmin.

Kaikki on sinällään kohdillaan, mutta kyllä tästä jotain vielä puuttuu, että päästäisiin sinne Pohjolan tämän hetken kovimpien death metal -jyrien joukkoon. Riffit ovat kelvollisia, mutta varsinaisia korvamatoja tästä ruumiista ei löytynyt useankaan kuuntelukerran jälkeen. Levyltä löytyvässä musiikillisessa osaamisessakaan ei ole isompia puutteita, joten jännityksellä odotan, mitä tulevaisuus tuo Scythrowlle tullessaan.