”Uudet jumalaiset sävyt” – klassikkoarviossa Paradise Lostin 10-vuotias ”Tragic Idol”

Halifaxin goottimetalliruhtinaiden, Paradise Lostin 13. Albumi ”Tragic Idol” julkaistiin 23.4.2012. Ruotsalaistuottaja Jens Bogrenin hoteissa Fascination Street Studiosilla, Örebrossa äänitetty kokonaisuus oli ensimmäinen Paradise Lost -albumi, joka esitteli ”Faith Divides Us, Death Unites Us” -kiertueella yhtyeen kokoonpanoon liittyneen, aiemmin At The Gatesin riveistä tutun rumpalin Daniel Erlandssonin.

Vuosituhannen toiselle vuosikymmenelle tultaessa Paradise Lost oli hiljalleen, levy levyltä, alkanut saada takaisin omaa musiikillista särmikkyyttään. Soolokitaristi-biisintekijä Greg MacIntoshin tuolloin tuoreeltaan perustama death metal -spin off-projekti Vallenfyre oli myös osaltaan tuonut Paradise Lostiin primitiivisempää raakuutta. Kitaristi itse luonnehti albumin syntymävaiheessa ”Tragic Idolin” syntyneeneen vahvasti klassisen doom metalin inspiroimana. Yhtyeen aiemmat, astetta ”Tragic Idolia” seesteisemmät ja melodisemmat albumit ”In Requiem” (2006) ja Faith Divides Us, Death Unites Us” (2009) olivat kohottaneet goottiveteraanien kurssin uuteen nousuun parin suuntaa ja raskasta musiikillista essenssiä hakeneen albumin jälkeen.

Avausraita ”Solitary Onessa” on ilmiselvää ”Icon” -albumin soinnillista DNA:ta. Primitiivisen raaka rytmikitarointi kohtaa hauraan ja pelkistetysti rakennetun melodiamaiseman, joiden tukena biisiin tuovat koskettimet ja pianon yksittäiset, pitkät äänet tuovat olennaiselta osalta sensitiivistä herkkyyttä ja syvyyttä. Samettisen raskaan komeuden päällä Nick Holmesin vuoroin säkeistöissä ärhäkällä, vuoroin kertosäkeissä herkällä, puhtaalla äänellä laulamien melodioiden variaatiot nostavat biisin ehkä parhaaksi Paradise Lost -kokonaisuuden avausbiisiksi kuluvalla vuosituhannella.

”Crucify” sukeltaa puolestaan syvään päähän ”As I Die”-vivahteisena doom metalina. Matkalla meininki muuttuu Amerikan mallin groove metalin muotoon Troublen jalanjäljillä. Kyseinen erityispiirre tuo toki raskautta kokonaisuuteen, mutta vaikuttaa samalla hieman irrallisen kasvottomalta rytmiseltä ratkaisulta Paradise Lostin ilmaisullisessa paletissa. Kappaleen kantavin osa ja liima on koskettavan dramaattinen kertosäe, jossa Holmesin tarkan särmikkäästi laulamat vokaalilinjat kannattelevat biisiä hienosti tuoden mieleen ”Symbol of Lifen” sliipatun aggressivisen hienouden. ”Fear Of Impending Hell” on kuitenkin koko levyn kovin biisi. ”Draconian Timesilta” lohkaistun ”Forever Failure” -singlen hienon B-puolen, ”Another Desiren” tyylin akustisen eteeristä kitarakomppausta ja paatuneen murheellista melodiaa sekoitettavana kappale seisoo täysin omillaan koko Paradise Lostin katalogissa. Mukana on myös hiven ”Faith Divides Us, Death Unites Usin” pohjatonta lohduttomuutta, ja etenkin yhtyeen tyylitajuisen basistin, Steve Edmondsonin vivahteikkaat bassokuviot tuovat kappaleeseen kimmeltävää sielukkuutta.

Videosingle ”Honesty In Death” jatkaa ”Iconin” koruttoman suoraviivaisilla linjoilla neljäsosarytmikitarademppauksineen. Monen vanhan liiton fanin korvaan kappale toki toimii täysillä. Allekirjoittaneen mielestä se on kuitenkin tylsä, geneerinen, ja sen kantavat ideat on kuultu toisaalla paremmin tehtynä jo kauan sitten. Vaikka hieman tarttuvuutta biisistä löytyykin, ei se kappaleena yllä keskinkertaisuuden paremmalle puolelle. – Korkeintaan se tarjoaa yhtyeen vanhoille faneille tarttumapintaa, mutta kuten sanottua, sekä hyvässä että pahassa.

”Theories From Another World” on modernisuutta ja irtiottoa hamuava melodisen rankka rypistys, mutta yllättäen lähempänä bläkkiksen kanssa flirttailevaa skandinaavista melo-deathia goottimausteilla höystettynä. Kappaleessa Paradise Lost koettaa laventaa ilmaisullista repertuaariaan mutta eksyttää biisin myötä itsensä tyystin vieraille poluille. Olkoonkin biisin päämelodia kuinka tarttuvaa sorttia hyvänsä, se on sitä huonolla ja rasittavalla tavalla.

Ehkäpä juuri kyseisen ’suvantovaiheen’ takia ”In This We Dwell” kuulostaakin sitten niin lennokkaalta hienoisine Iron Maiden -viitteineen. Albumin toimivimpana tuplabassareiden nakutusta sisältävänä biisinä ja modernin groove metalin kanssa flirttailevana tapauksena se nousee albumin loppupuoliskon kärkijoukkoon. Tämä tapahtuu pitkälti MacIntoshin ja rytmikitaristi Aaron Aedyn vivahteikkaan ja Holmesin laulumelodioille tilaa antavan yhteiskitaroinnin ansiosta.

Paradise Lost ei ole varmaan missään kohtaa uraansa lähentynyt niin paljon myöhempien aikojen Black Sabbathin tavaramerkkiä, shufflena rokkaavaa svengiä kuin ”To The Darknessissa”. Tony Martinin aikakauden ”Sabbathin” kypsyneempää satoa olevat, hennolla vibratolla jännitetyt, yhden kielen äänistä rakentuvat doom rock-riffit kontrastinaan avosoinnuilla räimityt pop-rockahtavat säkeistöt tuovat kokonaisuuteen rytmistä vaihtelua. Tämä siitäkin huolimatta, että biisin perusaihiot onkin jo entuudestaan perin tuttuja Tony Iommin tyylirosterista. MacIntoshin orkestraaliset melodiakitarakuviot nostavat kuitenkin kappaleen kertosäettä ja outronomaisesta loppuvaiheessa biisin perus rungon pököttävästä poljennosta.

Alkukantaisen tehokkaalla skandinavia-deathin pirtaan istuvalla, hennosti efektoidulla kitaranäppäilyllä alkava albumin nimibiisi starttaa lyijynraskaana, Erlandsonin lyijynraskaasti paukuttamana käännettynä puolikomppina. Ennen kertosäettä kappale alkaa muuntautua kulmikkaita avosointukuvioineen ysärin vaihtoehtorockimpaan suuntaan ”Believe In Nothingin” hengessä. Sieltä MacIntoshin loihtima, kappaletta kasvattava loppumelodia johdattelee kuulijan puolestaan suoraan ”One Secondin” karun koruttoman mutta sisäsiistin, melankolisen rockin pariin.

Vaanivana ja hillittynä, soinnillisesti minimalistisena, Erlandsonin polyrytmisenä takovien tom-rumpujen varassa kumistelevana post-metal-viitteisenä kappaleena ”Worth Fighting For” hiipii vaarallisen lähelle Toolia. Holmesin pidäkkeellisen melodinen, jopa aavistuksen introverttiyttä huokuva laulutyyli alleviivaa asiaa. Vaikka kappaleen kertosäkeen dramaattisessa kitaramaalailussa ollaankin taas lähempänä tuttuja ja turvallisia ”Shades Of Godin” ’ranteet-auki-melodioita’, on kappaleen mukanaan tuoma uusi aluevaltaus freesi ja todella toimiva mauste.

Albumin ironisesti alleviivaten päättävä ”The Glorious End” alkaa kuin debyyttialbumin tuomionsormen armottomalla osoituksella kohti kuuntelijaa. Vaivihkaa biisi muuttuu näppäilykitaroiden, tehokkaan melodiakirjon ja rönsyilevän taustariffittelyn myötä erääksi Paradise Lostin kokeellisimmaksi kappaleeksi. Alussa sekavahkolta vaikuttavan rakenteen kyljestä saa kuitenkin useamman kuuntelukerran myötä otteen, ja ennen pitkää komeisiin mittasuhteisiin paisuva kertosäe nostaa kappaleen erääksi albumin hiomatomaksi timantiksi.

Albumin rajoitetun 2 CD:n painoksen bonusbiiseinä kuullaan industrialiin ja Tiamatin kaltaiseen elektronisempaan metalliin kallellaan oleva ”Ending Through Changes” ja uskomattoman hieno 1980-luvun uuden aallon brittiyhtye Spear Of Destinyn upean kaihoisa tummasävyinen cover ”Never Take Me Alive”. Kyseiset bonuskapaleet löytyvät myös 2014 julkaistulta harvinaisuuskokoelmalta ”Tragic Illusion 25: The Rarities”.

Lyriikoita tarkemmin tarkastellen, temaattisesti Holmes laulaa ”Tragic Idolilla” kuolemasta ehkä jopa totuttua enemmän mutta älykkäitä kielikuvia käyttäen, ettei synkän aihepiirin pyörittely ala tuntua liikaa itsensä toistamiselta, kliseiden kierrättämiseltä tai kornilta paatoksella.

”Tragic Idol” on Paradise Lostin viimeisiä todella vahvoja albumeita. Sillä sekoittuvat mausteet miltei jokaiselta yhtyeen tuota ennen läpi käymältä ajanjaksolta. Vaikka koneet ja samplet loistavatkin albumin äänimaisemasta poissaolollaan, käyttää yhtye tyylikkäästi myös elektronisemman aikakautensa melodisia elementtejä osana raskaan mutta sielua puhdistavan albumin kantavia rakennuselementtejä.