Birminghamin grindcore-pioneeri Napalm Death ei ole antanut tuumaakaan periksi. Ei voi myöskään väittää, että ensi vuonna 40 vuotta täyttävä ryhmä olisi iän myötä pehmentynyt, päinvastoin.

Yhtyeen 16. albumi ”Throes of Joy In The Jaws of Defeatism” on 12 kappaleen mittainen, raja-aitoja kaatava ja rohkeasti kokeileva äärimetalliteos. Albumilta löytyy niin tuttua ja turvallista turpasaunaa ja jopa astetta totutusta raivokkaammassa muodossa kuin myös tyylillisiä viitteitä noise rockin, avantgarde-musiikin, post-punkin ja goottirockin suuntaan. Albumin kappaleiden sävellystyöstä on vastanut tällä kertaa pelkästään basisti Shane Embury. Homma toimii hyvin, vaikka kokonaisuudessa on havaittavissa hienoista tyylillistä tilkkutäkkimäisyytyä ja erityisesti kielisoitinten rytmisoittopainotteisuutta.

Yhtyeen pitkäaikainen kitaristi, viime vuodet yhtyeen ulkojäsenenä toiminut Mitch Harris vetäytyi muutama vuosi sitten syrjään Napalm Deathin vakituisesta kokoonpanosta perhesyistä. Onneksemme mies kuitenkin pääsi uusimmallekin albumille mukaan, vaikka keskittyi tällä kertaa ”ainoastaan” soittamaan valtaosan albumin kitararaidoista osallistumatta itse sävellystyöhön. Toisaalta Harrisin brutaalin kitaroinnin saaminen kuorruttamaan myös uusinta Nappis-albumia on ollut elintärkeää yhtyeen ominaissoundin säilyttämiseksi – yhtään vähättelemättä livekokoonpanossa Harrisin tontin hyvin täyttäneen ja kyseisellä albumillakin soittavan John Cooken soitannollisia edesottamuksia.

Uutukaisellaan veteraanit iskevät päin näköä entistä monipuolisemmalla grindcorella, armotta ja valtavalla aggressiolla. Yhtyeen hovimiksaaja Russ Russelin tuotanto potkii myös asiaankuuluvan julmetusti persauksille.

Avausbiisilla ”Fuck The Factoid” Länsi-Midlandsin grindisedät eivät yritä todistella mitään vaan tekevät juuri sen minkä parhaiten osaavat. Kaikilta soitannollisilta osa-alueiltaan yhtye on todella vakuuttavassa iskussa vokalisti Mark ”Barney” Greenwayn entistä laaja-alaisempaa äänenkäyttöä myöten. Mukana kertosäkeessä on kuitenkin melankolisia emo-kitaroinnin mausteita, jotka tuovat uutta kulmaa yhtyeen ulosantiin. Samaa perinteisempää linjaa albumin avauspuoliskolla edustaa ”Order Of The Leechin” säälimättömästä materiaalista muistuttava ”That Curse of Being in Thrall”.

Albumin ensimmäinen singlebiisi ”Backlash Just Because” osoittaa merkkejä uudistumisesta. Se nykii Melvinsille ominaiseen, kulmikkaaseen malliin ennen kertosäkeen avangardistisen väkivaltaista, yhtyeen mittakaavassa hidastempoista purkausta. Alkukantaiseen thrash metaliin nojaava ”Contagion” puolestaan hidastaa tempoa mutta jää riffipolitiikaltaan pidemmän päälle albumin puisevimmaksi kappaleeksi. Elämäntaipaleen iloista hirtehisesti raakkuva, pelkästään Emburyn säröbasson ja rumpali Danny Herreran grungahtavasti komppaaman ”Joie De Ne Pas Vivren” rujosta noise rock -remellyksestä tulee mieleen Swansin tyly 1980-luvun loppupuoliskon linja, mutta suuremmalla rankkuuskertoimella.

Merkille pantavaa on se, että ”Throes of Joy In The Jaws of Defeatism” -albumin ytimekkyys korostuu sen loppua kohti mentäessä. Barneyn mylvimästä, gregoriaanista hymnimäisyyttä huokuvasta introsta ultraraskaan vaihtoehtorockin tunnelmiin siirtyvä”Invigorating Clutch” nousee albumin mielenkiintoisimpien biisien joukkoon. Kappaleesta tulee ällistyttävästi mieleen Therapy?:n alkuaikojen metallisen tyly ja vääntynyt, punkimpi linja.

Yhdeksi albumin myrkyllisimmäksi biisiksi nousee myös ”Zero Gravitas Chamber” keskitempoisena screamo- ja proto-death metal -vaikutteisena, polveilevana löylytyksenä. Albumin parhaimmin moukaroivasta niskantaittoriffikarkelosta vastaa puolestaan hienosti groovaava ”Fluxing of The Muscle”, joka loppuosasta biisiä palaa Nappikselle perinteisempään, keskitempoiseen läikytykseen. ”Amoral” on albumin selkein kumarrus post-punkille. Killing Joken ja Bauhausin tyyliin lohduttoman painostava gootahtava melodisuus yhdistettynä Barneyn raspikurkkulauluun on myös jotain, mitä Napalm Deathilta ei olisi ennen tätä levyä osannut odottaakaan.

Sitten mennään taas. Albumin nimibiisistä kehkeytyy yksi kokonaisuuden väkivaltaisimmista purkauksista, jonka tunnelma palaa väliosassa ”Greed Killing” -EP:n painostavan materiaalin tunnelmiin. Napalm Deathin 1990-luvun loppupuoliskon ”Words From The Exit Wound” -albumin groovemetallisiin tunnelmiin palataan ”Acting in Gouged Faithin” myötä. Albumin päättää piinaava ”A Belly Full of Salt and Spleen”, jonka voi tulkita olevan musiikillinen jatkumo yhtyeen edellisen kokopitkän, ”Apex Predator – Easy Meat” -albumin kolkon painostavalle ”Dear Slum Landlordille”. Kappaleessa The Young Godsin ja Einstürzende Neubautenin kaltainen mekaanisen hidastempoinen basson ja rumpujen yksinkertainen gootahtava louhinta yhdistyy minimalistiseen, jopa kauniisti sävytettyyn melodiseen kitaranäppäilykuvioon sekä Barneyn maaniseen veisaamiseen.

Uusia uria koetellen vanha kunnon Nappis ei varsinaisesti ole uudistanut soundiaan mitenkään radikaalisti, mutta se pääsee yllättämään kappaleidensa tuoreilla ja ennakkoluulottomilla, Napalm Deathin yhteydessä ennenkuulumattomilla mausteilla ja oivaltavalla, tyylillisellä varioinnilla. Yhtye viljelee uusia elementtejä sinänsä tutulla tavalla vakuuttavaan murhamusiikkiinsa optimaalisessa määrin. Muutaman kuuntelukierroksen auetakseen vaativa albumi vakuuttaa myös väkevyydellään. Veteraaniyhtyeeltä kyseessä on oikein onnistunut harppaus, jonka vuosikymmenten mittaan entisestään tiivistynyt bändin ydinryhmä ottaa vielä kaiken lisäksi äärettömän vaivattomasti ja luontevasti.

8+/10

Kappalelista:

1. 1. 1. Fuck the Factoid
      2. Backlash Just Because
      3. That Curse of Being in Thrall
      4. Contagion
      5. Joie De Ne Pas Vivre
      6. Invigorating Clutch
      7. Zero Gravitas Chamber
      8. Fluxing of the Muscle
      9. Amoral
      10. Throes of Joy in the Jaws of Defeatism
      11. Acting in Gouged Faith
      12. A Bellyful of Salt and Spleen