Uudistunut Dead Samaritan pieksee sydämensä kyllyydestä uudella ”Overlord Of Wasteland” -EP:llä
Tampereen ympäristöstä tuleva deathin ja thrashin yhdistelmää riipivä Dead Samaritan on lyönyt kehiin uuden EP:n ”Overlord Of Wasteland”, jonka myötä yhtyeessä ovat puhaltaneet myös muutoksen tuulet. Yli kaksikymmentä vuotta meuhkannut retkue on julkaissut jo useamman kokopitkän sekä läjän lyhyempiä levyjä. Yhtye on nyt uuden äärellä, sillä vielä edellisellä levyllä raivonnut vokalisti Valendis Suomalainen on vaihtunut uuteen ääneen. Uusi ääni löytyi yhtyeen sisältä, sillä kitaristi Marko Saarinen siirtyi kitaran varresta mikrofonin ääreen. Levyllä hän tosin hoitaa vielä myös kitaristin tonttia.
Avausraita ”God Drug” pistää asiat heti raiteilleen: Biisin aloittaa vihainen ja päin kasvoja iskevä tavattoman tehokas riffi. Minua viehättää sovituksessa suuresti ratkaisu, jossa koko bändi laulua myöten hyökkää heti riffin perään päälle kuin raivohullu rakkilauma. Bändi lyö oitis kaasun pohjaan, eikä pidättele yhtään Saarisen sylkiessä sanoja yhdestä maailman vaarallisimmasta asiasta kuin hullu saarnaaja. Vihaisuudesta huolimatta biisissä on tarttuvuutta, sillä kävellessä tulee aivan huomaamatta muristua kertosäettä mielessä. Kertakaikkisen jyräävä aloitus.
Toisena tulevassa ”Temple Of Ra” -biisissä vauhtia vähän höllätään, mutta siitä huolimatta yhtye jyrää raskaana ja tasaisena murskaten kaiken matkallaan. Levyn vanhaa koulukuntaa edustava ”Point Blank Range” on saanut ylleen päivitetyn viitan, ja biisi toimii edelleen hyvin. Nimibiisi ”Overlord Of Wasteland” sisältää jämerää riffittelyä biisin itsessään ollessa hyvinkin svengaava, jos niin voi sanoa. Biisi on saanut sellaisen kertosäkeen, että tekisi välittömästi mieli heittää telkkari ulos ikkunasta, vääntää stereot täysille ja huutaa naapureille hävyttömyyksiä! Saarisen rinnalla biisissä meuhkaa yhtyeen entinen solisti Valendis Suomalainen, ja heidän yhteisvokalisointi on aivan mahtavaa kuultavaa! Yksittäisenä huomiona pidän ihan hirmuisesti kertosäkeeseen johdattavasta kitarakuviosta, joka kaikessa tarttuvuudessaan on nerokas silta itse biisin kliimaksiin. Kappaleen sanoituksissa pessimismi ja kyynisyys nostavat suuresti päätään. Ei tarvitse seurata kuin vähän maailman meininkiä, niin sanoitukset ovat silkkaa realismia. ”Invokatsioni” on vajaan minuutin pituinen tunnelmallinen ja hypnoottinen pala ennen levyn päättävää ja kaiken summaavaa ”Summon The Beast” -biisiä.
Kaikesta raivosta ja murskaavasta lanaamisesta huolimatta yhtyeen ulosanti on hyvin selkeää. Biisit ovat hyvin jäsenneltyjä, ja sovituksissa on selvästi nähty vaivaa. Kitarat riffittelevät ja kutovat monipuolista äänimaailmaa, temmoissa on vaihtelevuutta, ja komppeja on selvästi pohdittu biisien ehdoilla. Mikään ei töki, vaan kaikki menee soljuvasti eteenpäin. Soundit ovat jämäkät ja kirkkaat, eivätkä näin ollen sotke hienoja sävellyksiä silkaksi puuroksi.
Nostaisin vielä erikseen esiin Saarisen äänen, jossa vimmaisuus ja vihaisuus paiskataan kuulijan kasvoille sellaisella voimalla, että sen edessä on pakko nöyrtyä. Sanojen lausunta on selväpiirteistä sekä erottuvaa, ja äänessä yhdistyvät niin David Vincentin syvyys kuin Mille Petrozzan räkäisyys olematta kuitenkaan kenenkään kopio. Levy on erittäin oivallista pieksentää. Bändi on aina ollut asian ytimessä, mutta nyt ruuvia kiristetään vielä piirun verran. Kaiken ei tarvitse olla aina innovatiivista ja pyörää uudelleen keksivää, sillä jos osaa tehdä jo olemassa olevilla elementeillä yhtä vakuuttavaa jälkeä kuin Dead Samaritan, ei ole mitään hätää!
Mainos päättyy