Uusi kotimainen tulokas, Marrasmieli, murtautumassa näyttämölle
Kotimainen kolmen hengen kokoonpano Marrasmieli julkaisi ensimmäisen, kaksi raitaa sisältävän EP:nsä viime syksynä, ja tänä vuonna odotellaan sitä varsinaista pitkäsoittodebyyttiä. Käsittelen tässä arviossa lyhyehkösti jo julkaistua, bändin nimeä kantavaa EP:tä ”Marrasmieli” sekä esittelen vähän bändin tulevan albumin visiota. Ja vielä otin asiakseni lisätä potkua muutamilla neuvoilla ihan näin dark folkia rakastavan musiikkianalyytikon näkökulmasta.
Ensimmäinen ja erittäin positiivinen asia, mihin kiinnitin huomioni uuden tulokkaan EP:llä, on se, että kokonaisuus pysyy kasassa. Se on yleensä merkki siitä, että tekijöillä on jonkinmoinen näkemys asiaansa valmiina, ja se taas on ehdoton edellytys laadukkaan musiikin tekemiselle. Ja tottahan tällä EP:llä näkyy ihan käytännön kokemuskin niiden soittimien kanssa elämisestä. Sen huomaa jo sujuvasta tekemisen meiningistä. Mutta ei tässä ihan aloittelijoita ollakaan, vaan äijillä on takana jo kymmenisen vuotta muusikkoutta.
Mainos päättyy
Tässä suhteessa ollaan vähän samassa tilanteessa kuin Paara muutama vuosi sitten: kokemusta on mukavasti selkärepussa ja ideat ovat saaneet aikaa kypsyä. Paara näyttikin sitten aika nopeasti, mikä se oli miehiään, ja osoittautui suoranaisesti tyylitajun taituriksi folkvaikutteisen bläkkiksen alueella Suomessa. Heiltä kannattaa ottaa esimerkkiä esim. erilaisten ambienttien ja instrumentaalisen satsin yhdistämisessä. Varsinkin kun ”Marrasmieli” – EP:n ”What Nature Fears” – raidalla koneellisen äänimaailman ja varsinaisten instrumenttien sovittaminen yhteen horjuu vielä, ja palapelin palaset ovat siltä osin vähän hakusessa. Vaikka pääsääntöisesti pitempikin kokonaisuus hallitaan, tuntuu biisi sisältävän turhaa ylimääräistä täytettä, joka ei oikein mahdu kuvioon. Kannattaa miettiä, sopiiko esim. koneella tehdyt jouset ja sinfoninen satsi tällaiseen materiaaliin (tai juuri tähän biisiin). Tai voisiko sen tehdä toisin, esim. käyttää konejousia liukuviin glissandoihin ja melodiassa kromaattisiin kulkuihin? Ylipäänsä kaikenlaisiin siirtymiin kannattaa nyt kiinnittää huomiota ja välttää epäluontevia ratkaisuja kun suuntana tulevalla albumilla ovat nimenomaan nämä pidemmät, kymmenminuuttiset kokonaisuudet. EP:n ensimmäinen raita, nimikkobiisi, onnistui tässä suhteessa paremmin, tosin sitä pituuttakin oli vähemmän hallittavana. Introa olisi kyllä voinut pidentää ambienteilla ja luonnonäänillä enemmänkin, ihan rauhassa. Mutta yleisesti ottaen yllättävän hyvä aloitus näin uudelta kokoonpanolta. Marrasmielihän on perustettu vasta noin vuosi sitten.
Paara ei pitänyt kiirettä, eikä hutiloinut missään, vaan sen sijaan on erinomainen esimerkki bändistä, joka on julkaissut vasta kaksi albumia, mutta sellaiset kaksi, joiden takaa näkyy kokemus, tietotaito ja äärettömän uniikki, oma visio. Kun nimensä tuo niin sanotusti kaiken kansan keskuuteen, se kannattaa tuoda heti ensi hetkestä alkaen vakuuttavalla tavalla. Erityisesti kannattaa muistaa, että kiire ei koskaan edistä yhtään mitään. Musiikin tekemisessä täytyy olla sielu, intohimo ja sydänjuuret mukana, jos yhtään on kunnianhimoa. Ja kannattaa muistaa, että luovuus vaatii aina riittävästi myös aivolepoa.
Mutta vielä nimeäisin yhden esimerkin, nimittäin Moonsorrowin keinot hallita toistoa. Folkmelodioillehan on tyypillistä suhteellisen yksinkertaiset melodiat ja sekvenssit, jotka nekin perustuvat toistoon, kun samaa melodista aihetta toistetaan eri korkeudelta. On lukemattomia sovituksellisia keinoja välttää negatiivista puutumisen tunnetta kun yksinkertaisiin aiheisiin perustuvaa toistoa käytetään musiikissa. Näitä keinoja ei tarvitse kertoilla muusikoille, joilla on jo kymmenen vuotta takana, mutta käyn tässä vähän läpi, mihin kannattaa kiinnittää erityisesti huomiota. Miksi Moonsorrow ei puuduta, vaikka toistaisi yhtä ja samaa pätkää loputtomiin? No ensimmäinen syy on intohimo. Koko bändihän on yhtä räjähtävää testosteronia, ja sydän niin täysillä mukana, että se valuu yleisön päälle. Älkää koskaan milloinkaan kadottako sitä intohimoa musiikkiin. Ja katsokaa sen olevan ensimmäinen vaatimus kun otatte vierailijoita levyille. Moonsorrowin alkuaikojen biisivalikoimasta tuttu ”Kylän päässä” perustuu hyvin yksinkertaiselle, folkvaikutteiselle melodialle. En tiedä, kuinka tarkasti nuoret Sorvalin serkukset aikoinaan tehokeinojaan miettivät, mutta biisihän on nerokkaasti toteutettu jo alusta alkaen, eräänlaisella kasvavan intensiteetin kaavalla. Intro alkaa sapeleiden kalistelulla ja daktyyli-rytmikuviolla (joka yleensäkin liitetään sodankäyntiin ja uhoon), kunnes äkkijyrkkä bridge kitaroilla voimasointujen vahvistamana keskeyttää kulun. Ville karjaisee sydänalasta asti ja loppuhan on legendaa kuten koko Moonsorrow. Missään ei ole mitään ylimääräistä, eikä mitään, mikä ei toimisi yhteen kokonaisuuden kanssa. Nyt sanoisinkin Marrasmielen kokoonpanolle, että kun teillä on se näkemys valmiina, se on tosi paljon. Pitäkää se koko ajan horisontissa ja karsikaa kaikki sellainen turha ja ylimääräinen pois, mikä ei sitä näkemystä ja kokonaisuutta palvele. Syökää ja juokaa musiikkia, jota rakastatte, ottakaa aikaa niin, että mieli suodattaa niitä omia ideoita kaiken kuulemanne läpi, keskittykää. Ja mikä tietenkin myös tärkeää: uskokaa itseenne ja siihen, mitä teette. Te teette jotain ainutlaatuista, jota ei mikään toinen bändi tee. Teillä on oma, tärkeä polkunne, jonka avautumista yleisö odottaa ja seuraa. Ajatelkaapa sitä.
Toinen ääripää Moonsorrowin nerokkaasta toiston käytöstä on tietenkin ”Suden Tunti” albumilta ”Jumalten Aika” (2016). Siitä voisi sanoa, että se on sellainen klassinen transsin oppitunti. Tutkikaa näitä mestareita, millä tavoin he rakentavat biisejään, mistä biisien sujuvuus, tarttuvuus ja soinnillisesti rikas äänimaailma tulevat, millä tavoin asenne näkyy biisien teossa ja tulkinnassa, ja miten merkittävä tekijä se on.
Mainos päättyy
Marrasmieli”- EP:llä folksaundeihin käytetään tietokoneella ohjelmoitua harmonikkaa, joka tulee vaihtumaan tulevalla debyyttialbumilla aitoon soittimeen. Ilman muuta, jos haluaa profiloitua jonkintyyppisenä darkfolk – bändinä, kannattaa käyttää aitoja folk-soittimia. Ja kun kerran bändistä löytyy muinaisiin paimensoittimiin perehtynyt taiteilija ja niiden rakentaja, niin avot! Tämä on nyt kyllä sellainen asia, mihin kannattaa panostaa, rakentaa rauhassa ja antaa sielunsa rakentua soittimeen sisälle niin, että se kuuluu. Tulevalla albumilla olisi siis tarkoitus kuulua itserakennetun puhaltimen ääni. Hienoa!
Mitä vielä on odotettavissa tulevalta? Ensinnäkin pitkiä, kymmenminuuttisia raitoja. Ei konseptialbumia, mutta genrensä mukaisia synkisteleviä maalailuja ja monenmuotoista tunnemaailmaa, blast beatistä haikeuteen, kauneuden eri pintoja ja puolia sivellen. Lyriikassa pysytellään luonnon ja mytologian aihepiireissä. Ja homma on oletettavasti kasassa kesään mennessä ja levyn julkaisu ajoittunee syksyyn. Suurin sävellysvastuu on ja tulee olemaan tulevallakin albumilla bändin kitaristilla, Zannibalilla. Lyriikat ovat sen sijaan jakautuneet enemmän koko porukan kesken. Rummuista ja lauluosuuksista vastaa Nattvind ja bassossa toimii Maelgor, joka on kunnostautunut myös e.m. soitinten rakentajana.
Nyt kuullun perusteella voimme jäädä odottelemaan pitkiä, hallittuja ja monimuotoisia kokonaisuuksia, joissa siirtymät toimivat. Aitoja folksoittimia, aina harmonikasta puhaltimiin, mahdollisesti kanteleeseen myös, ja niiden tuomaa inhimillisen kosketuksen sävyä. Livekeikoilla olettaisin Nattvindin keskittyvän pelkkiin vokaaliosuuksiin ja tekevän sen yhtä rähjäisen karismaattisesti kuin Paaran Helmouth, mikäli tarpeeksi hyvä sessiorumpali onnistutaan saamaan mukaan, mutta luultavasti tämän porukan mukaan kannattaa lähteä.
Ei muuta kuin tsemppiä ja ’lisää öljyä!’, kuten kiinalaiset toivottavat – antakaa roihun syttyä niin, että humina käy!
Mainos päättyy
8-/10
Kappalelista:
1. Marrasmieli
2. What Nature Fears
Kirjoittanut: Sirpa Pelli