Uusi maailmanjärjestys ja uusi normaali – Stam1nan ”Novus Ordo Mundi” on osa loogista jatkumoa

Mitä tehdä sen jälkeen, kun on julkaissut mattamustan taidelevyn, jolla kokeiltiin omia soonisia ja sävellyksellisiä äärirajoja? Stam1nan ratkaisu tähän pulmaan oli tehdä juuri sitä, mitä yhtye on aina tehnyt: hypätä toiseen ääripäähän.

Novus Ordo Mundi – New world order, uusi maailmanjärjestys. Kyseinen otsikko pitää allaan lukuisia salaliittoteorioita ja käsityksiä pimeästä, salatusta narratiivista. Vuonna 2020 meihin kaikkiin iski uusi normaali, joka vilahtaa myös lemiläisorkesterin uuden albumin sanoituksissa. Kuten muihinkin bändeihin, vaikuttivat rajoitukset myös Stam1nan tekemisiin. Kiertueita ja suunnitelmia on siirrelty jo väsymiseen asti, mutta tämä ei estänyt bändiä nauhoittamasta ja julkaisemasta levyllistä uutta musiikkia. Käsitys jostain suuresta ja painavasta on läsnä koko albumilla aina sen kansitaiteesta sen musiikkiin ja teksteihin.

Se toinen ääripää, josta aluksi mainitsin, ei ole oikeastaan ääripää itsessään. Silloin pitäisi kyetä hahmottamaan, mikä on Stam1nan ydin. Jos se ydin ei ole muutos ja kehitys, niin en sitten tiedä, mikä se on. ”Novus Ordo Mundi” ei ole ”Taival” -levyn vastakohta, vaan toinen oksa samaa puuta. Levyn käynnistävä ”Henkilökohtainen helvetti” on selvästi tietoinen valinta yhdistää uusi levy edeltäjäänsä sillan kautta, jolta vielä näkee taakseen, mutta edessä oleva kurimus on päivän selvä. Kuin runonlaulua muistuttavat säkeistöt yhdistettynä pop-kertsiin ja Allan Holdsworth -tyyliseen kitarasooloon luovat hyvän sillan kohti levyn tarjontaa.

Bändi kertoo suunnanneensa katseensa uransa alkupäähän, ja tämän kyllä kuulee. Levyltä löytyy monta kipakkaa raitaa aina singlenäkin julkaistusta ”Sirkkeli” -sahalaitathrashista hardcore punkin ja Kreatorin katkuiseen ”Narsistiin”, jossa ”SLK” -albumin tavoin tipautellaan myös kevyttä blackened-meininkiä blastien ja kertosäkeen riekaleisen arpeggiomaton turvin. Kumpikin on kaikessa raivokkuudessaan toimivaa materiaalia, joka saa jokaisen raivokasta Stam1naa rakastavan hyppimään ilosta.

Albumilla on melko selkeä dikotomia: vaikka bändi kunnioittaakin raivokkaita juuriaan, ei tietynlaisesta progressiivisuudesta ole päästetty irti. Jos kaksi aikaisemmin mainittua rallia edustivat dikotomian simppelimmän pään raskaspatteristoa, on ”N.P.V.E.M.” sitä progressiivisempaa raivokkuutta. Kappale on kuin ”Elokuution” konejumalan ja ”SLK” -albumin kuolevaisuudentajun irvokas ja perverssi yhdistelmä. ”Metropolio” jyrää kuulijan päältä välittömästi riffillä, joka muistuttaa Diablon tulkintaa Meshuggahmaisesta junttauksesta ripauksella Kataklysmia. Kumpikin kappale sisältää joukon hyviä riffejä ja panssarinyrkillisen murskavoimaa.

Koska kyseessä on kuitenkin Suomen suurimpiin metallibändeihin lukeutuvan yhtyeen levy, on mukaan onnistuttu tiputtamaan myös hyvä annostus radiokertosäkeitä. Selvin esimerkki tästä on singlenäkin julkaistu ”Betelgeuse”, kuin myös ”Nocebo” -albumista muistuttava ”Memento Mori (Ateistin Kiitos)”. Molemmat kappaleet toimivat oikein hyvin, mutta jälkimmäinen tuntuu paikoitellen kenties hiemankin laskelmoidulta; sen kertosäe on kuin ikuisessa limbossa pyörivä käsitys siitä, millainen on Stam1na-kertosäe.

Levyltä löytyy myös pari pientä väliinputoajaa, joissa on ainesta, mutta jotka tuntuvat albumin kokonaisuudessa jo hieman kuluttavalta hammasrattaalta. Näitä ovat esimerkiksi ”Kriittinen massa”, jossa koetaan edistyskulttuurin aiheuttamaa ähkyä ”Raja” -albumin tyyliin, sekä ”Tabu”, jossa edes kertosäe ei jää mieleen – vaikka kappaleen kuorokikkailuita arvostankin. Ikävä kyllä myös albumin nimikkokappale onnistuu pakenemaan muistijäljistä, vaikka sekin sisältää kaunista sävelkuljetusta silloin, kun annetaan hieman ilmaa raskaalta junttaamiselta, kuten kappaleen loppupuolella voidaan todeta.

”Novus Ordo Mundi” on monella tapaa looginen julkaisu. Se oli ehdottomasti juuri sellainen albumi, joka ”Taival” -levyn jälkeen tuntuu kaivatulta katsahdukselta menneeseen unohtamatta kaikkea sitä, mitä on tapahtunut välissä. Stam1na ymmärtää selkeästi laajemman diskografia-dynamiikan merkityksen ja draamankaaren, jota toteuttaa musiikissa pitkässä juoksussa.

Levy ei itsessään ole mitenkään erityisen rajoja rikkova tai Stam1nan mittapuulla kovin raikas tuulahdus, mutta se ei ole tarkoituskaan. Jos rakastaa ärhäkkää Stam1naa papatussäkeistöillä, kolisevilla rummuilla, möyrivällä bassolla ja sahalaitaisilla kitaroilla, on tämä levy juuri sellainen uusi maailmanjärjestys, jonka ottaa kysymättä vastaan. Tarjolla on myös onneksi riittävästi kikkailua myös niillekin, jotka rakastavat Stam1nan kykyä tehdä monipuolista metallia, joka ei karkota vakiintuneita faneja. Sen lisäksi, että levystä jää käteen joukko hyviä kappaleita, jää käteen jälleen sama kysymys: mihin seuraavaksi?

7/10

  1. Henkilökohtainen helvetti
  2. Narsisti
  3. Memento Mori (ateistin kiitos)
  4. Betelgeuse
  5. Metropolio
  6. N.P.V.E.M.
  7. Kriittinen massa
  8. Tabu
  9. Novus Ordo Mundi
  10. Sirkkeli