”Punk Goes Pop 5” on jo kolmastoista Fearless Recordsin julkaisema ”Punk Goes…”-kokoelma, pop-tulkintojen lisäksi aiemmilla kokoelmilla on versioitu muun muassa metal-, 80’s- ja 90’s-hittejä. Aiempien kokoelmien sisältö ei ole itselleni tuttua, mutta tältä levyltä ei juurikaan punkkia löydy, pääpainon ollessa metalcoressa, post-hardcoressa ja mitä näitä genrejä nyt on. Nopea googlen kuvahaku kertoo oleellisen; kiiltäviä sivujakauksia, leuasta alaspäin tatuoituja hinteliä ylävartaloita ja syviä v-aukkoja.

Memphis May Fire starttaa albumin tulkinnallaan Bruno Marsin “Grenade”-kappaleesta. Biisi kääntyykin vaivattomasti metalcore-muotoon ja versiota voi pitää varsin hyvänä. Toki mukaan on pitänyt saada myös se pakollinen breakdown ja rääkyörinät, mutta tässä tapauksessa Memphis May Fire onnistuu sovittamaan ne mukaan melko saumattomasti, joskin varsin yllätyksettömästi.

Seuraavana on vuorossa kuluvan vuoden yksi suurimpia ja samalla vihatuimpia hittejä, eli Carly Rae Jepsenin ”Call Me Maybe”. Kokoelman ainoa ei-jenkkiläinen bändi, italialainen Upon This Dawning onkin mielenkiintoisen haasteen edessä; miten säilyttää alkuperäisen version (ärsyttävän) kiistaton tarttuvuus, mutta samalla sovittaa biisi oman kuuloiseksi? Saapasmaan herrat onnistuvat tässä varsin kaksijakoisesti. Toisaalta, mitä lähempänä meno on alkuperäistä, niin sitä rennommin, ja tosiaan tarttuvammin, biisi etenee. Mutta kun omaa rankkuutta lähdetään korostamaan breakdowneilla, örinöillä ja lapsellisen noloilla fuck-lisäyksillä (”…so fucking call me maybe, all the other girls try to fucking chase me…”), menee homma pahasti metsään. Bändin olisi pitänyt päättää, tehdäkö hilpeästi etenevä pop-metallirallatus, vai kyykkymoshaukseen optimoitu core-jynkytys. Noiden kahden tyylin välillä poukkoilu ei vaan toimi.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

Alternative/pop punk/indie-bändi Mayday Parade, vierailijanaan Pierce The Veilin Vic Fuentes, vastaa yhdestä levyn onnistuneimmista vedoista versiollaan Gotyen ”Somebody That I Used to Know”-hitistä. Alkuperäisen version kaiho ja haikeus loistaa poissaolollaan, tilalle on tullut tilanteen hyväksyminen ja positiivisella fiiliksellä eteenpäin meneminen. Vaikka kummankaan version tyylilaji ei kolahtaisi, kannattaa silti tsekata molemmat versiot ja todeta, kuinka musiikin kautta voi luoda ja välittää samasta sanomasta kaksi hyvin erilaista tunnelmaa.

Onnistujien joukkoon voidaan laskea myös We Came As Romans omalla versiollaan The Wantedin biisistä ”Glad You Came”. Michiganilaiset yhdistävät dance poppia ja metalcorea varsin saumattomasti ja malttavat jättää pahimmat genrensä kliseet syrjään. Breakdownitkin on toteutettu hieman normaalia kevyemmällä kädellä, ennemmin biisiä palvellen kuin omaa rankkuutta korostaen.

Like Moths To Flames puolestaan astuu samaan ansaan kuin Upon This Dawning. Fun.-laina ”Some Nights” rönsyilee niin pahasti genrestä toiseen, että punaista lankaa on vaikea löytää. Heti, kun biisi alkaa rullata ja napata mukaansa, tulee totaalinen täyskäännös ja kuulija putoaa kärryiltä.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

Denveriläinen, ehkäpä elektroniseksi post hardcoreksi luokiteltava Breathe Carolina on ottanut käsittelyynsä yhden kaikkien aikojen tanssihiteistä, Michael Jacksonin “Billie Jeanin”. Voisi sanoa duon toimineen varsin fiksusti, kun eivät ole hirveästi lähteneet alkuperäissovitukseen kajoamaan. Pikemminkin voisi sanoa, että kyseessä on päivitys biisistä vuoteen 2012. Biisin lopussa kuullaan jonkinlainen breakdown ja hieman rääkyhuutoakin, mutta suht hyvin Breathe Carolina kuitenkin saa omalla versiollaan jalan vispaamaan.

Rihannan ja Calvin Harrisin yhteistyön hedelmä, ”We Found Love” on omasta mielestäni yksi viime vuoden ärsyttävimpiä jättihittejä. Forever The Sickest Kids onnistuu karsimaan ärsyttävyyttä hieman, mutta täysin turhaan mukaan ympätty breakdown laskee tämän version pisteitä.

Justin Bieberin “Boyfriend” alkaa Issuesin käsittelyssä varsin nu metal -henkisesti ja alku lupaakin mielenkiintoista versiota. Valitettavasti tähänkin biisiin on tungettu ne pakolliset breakdownit, eikä metalcore -osuudet oikein kokonaisuuteen istu.

The Maine on saanut Taking Back Sundayn Adam Lazzaran mukaansa tulkitsemaan kaikkien tyttöjen iltojen todellista anthemia, Cyndi Lauperin ”Girls Just Want To Have Fun” -kasarihittiä. Siinä missä alkuperäinen tulkinta haistattaa riehakkaan riemukkaasti pitkät vanhempien säännöille ja odotuksille, jää uusintatulkinnan kapinahenki lähinnä asteelle, jolla ujosti ja anteeksipyydellen kysytään, josko saisi vielä kupin kaakaota vaikka hampaat onkin jo pesty. The Mainen versio tuo kyllä uuden, indie rock- henkisen lähestymistavan vanhaan hittiin, mutta kappaleen sanoma ei kyllä välity missään määrin.

Crown The Empiren tulkinta Maroon 5:n “Payphonesta” voidaan  laskea levyn onnistujien joukkoon. Kappale taipuu metalcoreksi melko hyvin, tosin loppupuolen breakdown on tälläkin kertaa varsin turha, ja kun jo alkuperäisen kappaleen kertosäkeessä on rivit “All those fairytales are full of shit, one more fucking love song I’ll be sick…”, niin luulisi siinä olevan jo riittävästi tuhmia sanoja, eikä niitä tarvisi enää itse lyriikoihin lisätä.

Levyn turhimman biisin titteli menee Chiodos-vokalisti Craig Owensin versiolle Coldplayn “Paraside”-pehmoilusta. Punkkia, metallia tai edes rockia biisistä ei löydy hakemallakaan ja  Owensin tulkinta on niin lähellä alkuperäistä, että sen paikkaa albumilla on vaikea ymmärtää.

The Word Aliven “Mercy” on levyn raskainta antia. Lukuisten kuuntelujenkaan jälkeen en tunnistanut sitten millään Duffyn alkuperäistä kappaletta. Eikä varmasti tunnista kukaan muukaan, kun kyseessä onkin Kanye Westin samanniminen, Suomessa ilmeisesti vähemmälle huomiolle jäänyt biisi. Tässä tapauksessa kuulin siis coverin ennen alkuperäistä, ja täytyy kyllä sanoa, että ihan heti ei biisejä toisiinsa yhdistä. Itselle ei tosin toimi sen paremmin äkäinen metalcore/nu metal-säksätys, kuin laiska hip hoppikaan.

Levyn päättää Secretsin “Ass Back Home”, jonka alkuperäisesittäjä on Gym Class Heroes. Popin, rapin ja metalcoren yhdistelmä toimii tässä tapauksessa yllättävänkin hyvin. Jälleen kerran salaisuus on siinä, ettei kaikkia metalcoren pakollisia ole tungettu väkisin samaan biisiin, eli esimerkiksi ne kaikkein raskaimmat kyykkymoshaus-riffit on jätetty suosiolla sivuun.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

Kaiken kaikkiaan Punk Goes Pop 5 on suhteellisen viihdyttävä kokoelma, joskaan kovin pitkäkestoista suosiota levylle ei voi omassa soittimessa ennustaa. Jotta albumista voi nauttia edes jossain määrin, tulee kuulijan sietää metalcorea, sillä sitä levyllä on paljon ja suotavaa olisi toki tuntea myös alkuperäiset kappaleet. Näin biiseistä saa mielestäni huomattavasti enemmän irti, sillä kovinkaan moni biisi ei kuitenkaan itsenäisenä teoksena ole välttämättä kovinkaan kummoinen.

6/10

Kappalelista:
1. Memphis May Fire – Grenade (Bruno Mars)
2. Upon This Dawning – ”Call Me Maybe” (Carly Rae Jepsen)
3. Mayday Parade feat. Vic Fuentes – ”Somebody I Use To Know” (Gotye)
4. We Came As Romans – ”I’m Glad You Came” (The Wanted)
5. Like Moth To Flames – ”Some Nights” (Fun.)
6. Breathe Carolina – ”Billy Jean” (Michael Jackson)
7. Forever The Sickest Kids- ”We Found Love” (Rihanna)
8. Issues – ”Boyfriend” (Justin Bieber)
9. The Maine – ”Girls Just Want To Have Fun” (Cyndi Lauper)
10. Crown The Empire – ”Payphone” (Maroon 5)
11. Craig Owens – ”Paradise” (Coldplay)
12. The Word Alive – ”Mercy” (Kanye West)
13. Secrets – ”Ass Back Home” (Gym Class Heroes)

Kirjoittanut: Toni Lehtonen