”Vaaleanvioletti peto elää” – Klassikkoarvostelussa Whitesnaken 40-vuotias ”Live… In the Heart of the City”

Kirjoittanut Mikko Nissinen - 2.11.2020

Deep Purplen hajottua ”Come Taste The Band” -kiertueen jälkeen, yhtyeen ”Mark IV”-kokoonpanon vokalisti, brittiläisen raskaan rockin kultakurkku David Coverdale työsti ja julkaisi kaksi sooloalbumia ”White Snake” (1977) ja ”Northwinds” (1978). Coverdale uusine yhtyeineen vaikutti tuolloin Coverdalen kotikaupungin, Newcastlen lähettyvillä Middlesborough’n kaupungista käsin. Alun alkujaan White Snake Band oli Coverdalen sooloalbumien kiertueilla laulajaa kompannut taustabändi. Sen kokoonpanon muodostivat kitaristit Bernie Marsden ja Micky Moody, bassossa myöhemmin mm. Black Sabbathissa vaikuttanut Neil Murray, sekä rumpali David ”Duck” Dowley. Yhtyeen kosketinsoittajat vaihtuivat sen alkuaikoina tiuhaa tahtia. Alkuperäisen kiipparistin, Brian Johnstonin korvasi jo Coverdalen sooloaikojen jälkeen Procol Harumin kiipparisti Pete Solley. Whitesnaken debyytti-EP:n viimeistelyn jälkimainingeissa mies kuitenkin ajautui Coverdalen kanssa tuotannollisista syistä erimielisyyksiin, ja niin hänet korvattiin yhtyeessä Deep Purplen kosketinvelho Jon Lordilla.

Alkuvuodesta 1978 yhtye julkaisi Whitesnake -nimen alla ensi-EP:nsä ”Snakebite”. Sille levytetty funkahtava pehmo-rock -versio yhdysvaltalaisen Bobby Blandin blues-balladista, ”Ain’t No Love (In The Heart Of The City)” tuli, ei ainoastaan yhtyeen ensimmäinen hitti brittien singlelistalla, vaan myös ensimmäinen minkään brittiläisen uuden aallon heavy metal -genreen kuuluvan yhtyeen  suvereeni listamenestys.

Yhtyeen nopeaan tahtiin tehdyt debyyttialbumi ”Trouble” (1978) ja sitä seuranneet ”Lovehunter” (1979) ja ”Ready and Willin'” (1980) saivat osakseen maailmanlaajuista suitsutusta ja nostivat yhtyeen menestykseen raketin lailla. Etenkin yhdysvaltalaiselle blues-maestro B.B. Kingille osoitettu menestyssingle ”Fool For Your Loving” loi vankan perustan Whitesnaken 1970- ja 1980-luvun taitteessa räjähtäneelle jättisuosiolle eräänä uuden aallon brittihevin suurimpana yhtyeenä. Yhtyeen suosio oli ymmärrettävää toki myös siksi, että yhtye edusti avoimesti genren kaupallisempaa ja popimpaa laitaa. Yhtyeen soitannollista edistymistä edesauttoi olennaisesti myös se, että ”Lovehunterin” suosion jälkimainingeissa rumpali Dowley korvattiin Deep Purplen kannutaituri Ian Paicella. Vuoteen 1980 tultaessa valtaosa Whitesnaken jäsenistöstä koostui siis paria vuotta aiemmin telakalle laitetun Deep Purplen kuuluisista runkomiehistöstä.

Yhtye kiersi noina aikoina tiuhaan ja oli soitannollisesti todella tikissä iskussa. Alkuvuosinaan Whitesnake pääsi lämppäämään mm. AC/DC:ta ja Jethro Tullia kiertueillaan, mikä puolestaan siivitti ’Valkokäärmeen’ nopeaa nousua rock-taivaalle. Yhtyeen ensimmäiseksi kansainväliseksi läpilyönniksi osoittautuneen ”Ready And Willin'” -albumin promootiokiertueen Lontoon Hammersmith Odeonin kaksi keikkaa tallennettiin ja miksattiin brittiläisen raskaan rockin äänivelho Martin Birchin toimesta, (joka suruksemme menehtyi vastikään, syyskuussa 2020). The Rolling Stonesin liikuteltavan mobiilistudion äänityskaluston avulla 23.-24. heinäkuuta 1980. Soitettujen ja taltioitujen Whitesnake-keikkojen setit koostuivat käytännössä yhtyeen kolmelta ensimmäiseltä albumilta löytyvistä, yhtyeen sen ajan kirkkaimmista biiseistä. Kyseisten äänitysten pohjalta valmistui yhtyeen ensimmäinen ja aikansa kuumimpiin livealbumeihin kuulunut ”Live… In The Heart Of The City”. Kahden peräkkäisinä päivinä taltioidun konsertin materiaalista kasattu tupla-albumi julkaistiin United Artists Recordsin ja EMI:n toimesta 3.11.1980.

Albumi käynnistyy mahtipontisella alkurymistelyllä, jossa jokainen yhtyeen jäsen pääsee näyttämään improvisatiiviset lihaksensa. Sitten mennään. Rokkikukko Coverdalen ”Are You Ready!!?” -huudahduksella käynnistyvä, letkeän aurinkoisesti southern rock -malliin kirnuava, yhtyeen ensi-EP:ltä löytyvä ”Come On” ja tätä seuraava, Thin Lizzyn mieleen tuovilla tuplakitaraharmonioilla käynnistyvä, Kiss-tyyppisen huudatuskertosäkeen sisältävä boogie rock ”Sweet Talker” päästävät häijyn, kiiltäväpintaisen matelijan luikertelemaan lavalle vapaana. Vaikka Jon Lordin täyteläinen hammond-soolo tuokin kappaleeseen mukaan aimoannoksen virtuositeettia, on se hieman irrallinen osa biisiä. ’Kasari-Purplen’ soundia enteilevän vaihteen pistää puolestaan silmään tehokkaalla laukkakompilla jumpsuttava ”Walking In The Shadow Of Blues”. Led Zeppelin -pastissina käynnistyvä, mutta Micky Moodin slide-kitaralicksien siivittämänä americana blues-rockiin taipuva ”Love Hunter” tamppaa alkuosionsa perus-varmasti.  Seitsemään minuuttiin venytetyn biisin loppupuolisko pyhitetään Moodyn remprakalla hillbilly-meiningillä revittelemälle, raisun koomiselle slide-kitarasoololle. Led Zeppelinia, mutta tällä kerralla ”Thank You:ta” vahvasti muistuttavalla introlla käynnistyvä ”Ain’t Gonna Cry No More” lähtee käyntiin AOR-henkisesti soulahtavaan riffirockiin, mutta on biisinä albumin puuduttavinta antia. Kyseinen, rasittava piirre Whitesnaken soitannossa varjosti kauttaaltaan yhtyeen uran alkuvaiheita. Coverdalella oli alkuaikoinaan paikoin todella ärsyttävä taipumus ja pakkomielle aika-ajoin imitoida herkästi laulavaa Robert Plantia, minkä myötä yhtyeen muu miehistö koetti avuttomana seurata perässä; rakentaa kappaleidensa sisälle osia, jotka olivat loppupeleissä ainoastaan ”Zepukoita” räikeästi apinoivia c-luokan pastisseja. Onneksi, vuosien mittaan yhtyeen turhaksi osoittautunut Zeppelin-fetissi maneerit hälventyivät taka-alalle, ja Whitesnake onnistui luomaan aidosti oman nahkansa romanttis-sävyisen hardrockin laatuyhtyeenä.

Albumin terävimpiin viisuihin kuuluu ehdottomasti ensi kertaa Whitesnaken ominaisimpaa soundia ilmentävä, hienosti rakennettuja, Ritchie Blackmoren soitannasta muistuttavia sointukuvioita sisältävä ”Fool For Your Loving”, joita soittaessa ’Purple-miehistökin’ on kuin kotonaan. Samaa härkäpäistä meininkiä tarjoilee rytmitetyllä katkoriffillä pumppaava ”Ready An’ Willing”, jonka äänimaisema tihkuu aidosti seksikkyyttä, sielukkuutta ja vaaran tuntua. Albumin viimeisenä vetona tykitysvaihteen pistää päälle Whitesnaken debyyttialbumin avausbiisi ”Take Me With You”, jossa Coverdale tekee sen minkä taitaa parhaiten; yhdistää vokalisoinnillaan ”Speed King” -tyyppiseen rajuun hevirokkaukseen viihdemusiikin helppoutta, keveyttä ja viettelevyyttä. Albumin viimeisten sekuntien ajaksi ylikorostetusti yleisön ulvonnan äänimaiseman pintaan miksaaminen vaikuttaa näin vuosikymmenten jälkikäteen kuultuna hykerryttävältä tehokeinolta saada albumin stereokuvan vaikutelmaan ekstra-annos lisää livemäistä tunnelmaa.

Ensi kertaa vuonna 1988 julkaistulle albumin CD-versiolle lisättiin myös bonus-konsertti, ja näin ollen julkaisu paisutettiin tupla-CD:ksi. Jo puoltatoista vuotta varsinaista albumille tallennettua konserttia aiemmin samaisella, legendaarisella lontoolaisklubilla 23.11. 1978 äänitetty ”Live At Hammersmith” oli julkaistu tuota aiemmin ainoastaan Japanissa, vuonna 1979, omana live-albuminaan. Ajatus albumien yhteenliittämisestä CD-aikakauden murrosvaiheessa oli toki hieno, mutta samalla se paljasti armottomasti Whitesnaken alkuvaiheiden tuotannollisen puutteellisuuden. Laadullisesti tarkasteltuna, kahta vuotta aiemmin äänitetty keikka kalpenee joka suhteessa albumin ykköslevyn materiaalille. ”Trouble”-kiertueella äänitetty albumi koostuu avausbiisi ”Come Onia”, popedamaisen reippaasti rockaavaa ”Lie Downia” ja ko. albumin nimibiisiä lukuunottamatta cover-materiaalista. ”Trouble”-albumin nimibiisin; Jimmy Pagen kitaroinnista muistuttava, verkkaisen boogie-pitoisen vedon lisäksi setin loppuosuus koostettiin mallikkaasti vedetystä ja sinänsä upean yleisönhuudatusosion sisältävästä ”Ain’t No Love In The Heart Of The City:sta” sekä Deep Purplen ”Burn” -albumin (1974) tähtihetkien versioinneista ”Might Just Take Your Life” ja”Mistreated”. Jälkimmäisenä mainitun Whitesnake tosin hutkii läpi tarpeettomalla ja biisin grooven tyystin tappavalla ylitemmolla.

Albumin bonuslevyn akilleen kantapääksi koituu nimenomaan soundipolitiikka. Etenkin keinotekoisilta kuulostavat ja osittain myös mauttomasti toteutetut Purple-vedot heikentävät vuonna 1978 äänitetyn albumin musiikillista kompetenssia. Kyseisellä levyllä rumpusoundit ovat selkeästi vuonna 1980-äänitettyä albumia demomaisemmat, ja ääniskaalan alataajuuksien suhteen puuroisen voimaton miksaus jättää muutenkin toivomisen varaa. Lisäksi Moodyn Lynyrd Skynyrdiä mallintavat slide-kitarasoolot ja licksit eivät sovi ’Mark III’:n Deep Purple -biiseihin edes pajavasaran avittamina. Samaan aikaan Lordin sinällään mukiinmenevästi soittamat urut ujeltavat käppäisen syntetisaattorin omaisesti, aivan kuin jossakin aikansa muodikkaassa sci-fi-leffan tunnarissa konsanaan. Toisaalta, kyseiset puutteet ovat olleet 40 vuotta sitten osa raskaan rock’n rollin tuonaikaista ajankuvaa ja (de-)evoluutiota. Albumin kahden eri vuonna äänitettyjen levyjen antia verratessa käy myös helposti ilmi, kuinka merkittävästi rumpali Paicen yhtyeeseen kukaantulo edesauttoi Whitesnaken yhteissoiton luonteen ja ominaissoundin tiukentumista. Albumin 2011 remasteroidusta Spotify-versiosta onkin jätetty pois koko vuoden 1978 keikka Bland-coveria lukuunottamatta, ja levy on muutoinkin restauroitu lähelle alkuperäistä vinyyliformaatin sisältöä.

”Live… In The Heart Of The City” -albumin sähäkästä, yhtyeen livekuvaa mallintavasta kansitaiteesta vastasi brittiläinen kansitaiteilija Jeff Cummings. Albumilta vuonna 1980 singlenä julkaistu live-versio ”Ain’t No Love (In The Heart Of The City)” kipusi Briteissä singlelistan sijalle 51. Levyn ilmestyttyä se kipusi brittien albumilistalla sijalle 5. Saksan listalla albumi päätyi korkeimmillaan sijalle 56 ja Yhdysvaltain Billboard 200 -listalla sen myynti oikeutti sijaan 146.

”Live… In The Heart Of The City” -albumin myötä kulminoitui osaltaan Whitesnaken status eräänä 1970- ja 1980-lukujen taitteen suurimpana hard rock-yhtyeenä maailmassa. Albumi avasi myös 1980-luvulla julkaistujen maailmanluokan hard rock- ja heavy-yhtyeiden merkittävien livetallenteiden sarjan, joiden myötä raskaan rockin maailma koki merkittävän mullistuksen pidemmälle 1980-luvulle mentäessä.