Väärän profeetan matkassa: ”False Idol” saattaa olla Veil Of Mayan uran paras albumi

Kirjoittanut Samuel Järvinen - 23.10.2017

Amerikkalainen Veil Of Maya syntyi vuonna 2004 kolmen nuoren muusikon melodeath-bändin raunioista ja on vuodesta 2006 asti julkaissut hyvin tasaisesti studioalbumeita. Alun perin intialaisesta filosofiasta nimensä napannut orkesteri (vaikka legendaarisen teknistä death metallia esittävän Cynicin debyyttialbumin avauskappale on varmasti myös tarjonnut inspiraatiota) aloitti hyvin yrmynä deathcoren tulkitsijana debyyttialbumillaan ”All Things Set Aside”, jonka jälkeen se alkoi lisätä musiikkiinsa kimurantimpia kuvioita. Liityttyään vuonna 2008 osaksi maineikasta Sumerian Recordsia bändi julkaisi klassisen ”The Common Man’s Collapse” -albuminsa, jonka myötä tyyli kehittyi vuoden 2010 ”[id]”-albumille jo huomattavasti djentahtavampaan ilmaisuun. Vuoden 2012 lyhyehkön mutta mainion ”Eclipsen” jälkeen bändin pitkäaikainen solisti Brandon Butler jätti yhtyeen, ja hänen korvaajakseen vuoden 2015 menestyksekkäälle ”Matriarch”-albumille löytyi kultakurkku Lukas Magyar, joka toi mukanaan puhdasta laulua ensimmäistä kertaa bändin historiassa.

Vaikka pahimmat puritaanit tuskin ovat ehtineet toipua puhtaan laulun yhdistämisestä bändin tekniseen, melodiseen ja rytmikkään eläimelliseen musiikkiin, tarjoaa Veil Of Maya jälleen kokonaisen studioalbumillisen verran musiikkia, joka ei turhaan yritä pysyä vanhoissa tutuissa kaavoissa tai kosiskella suunnanvaihdoksesta loukkaantuneita. Entistä rytmikkäämmälle ja melodisemmalle suunnalle lähtenyt kvartetti on hylännyt paljon niitä vaikutteita, joita sillä oli vielä vuonna 2012. Despised Iconin sekä After The Burialin ja Born Of Osiriksen varhaistuotannon viitoittamalla tiellä ärjynyt murinaorkesteri on uudella ”False Idol” -rieskallaan alkanut sisällyttää musiikkiinsa puhtaan laulun lisäksi entistä enemmän melodisuutta, mikä on nostanut kertosäkeet tärkeään asemaan, ja oikonut ruhostaan sojottavia oksia virtaviivaisemman kokonaisuuden luodakseen. Magyarin sointuisa ja monipuolinen lauluääni on nostettu tällä albumilla selkeästi jalustalle, mikä on hyvin ansaittua. Aiemmin mainittujen yhtyeiden lisäksi/tilalle mukaan ovat astuneet vaikutteet modernin metallin vaikutusvaltaisimpiin nimiin kuuluvilta yhtyeiltä kuten Periphery, Northlane ja Monuments.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

Edellisen albumin vedenjakajana toiminut ”Mikasa” heijastuu selkeänä käännekohtana bändin uralla, ja siitä johdetut säikeet yltävät myös ”False Idolin” valaistuneeseen paatokseen. Kappaleet kuten ”Doublespeak” ja varsinkin ”Overthrow” ovat selkeästi saman entiteetin avatareja kanavoidessaan rikkaana virtaavaa melodisuutta ja jännittävää rytmisyyttä. Tällä kertaa kuitenkin sävellykset on tehty huomattavasti kypsemmin ja huolellisemmin. Jos bändi on monesti tuntunut rakentavan kappaleensa satunnaisten chuggausten , staccato-rytmien ja breakdownien päälle, on nyt tilalle astunut selkeys. ”Doublespeak” lähtee käyntiin keinuvalla mutta pahaenteisellä riffillä, jossa sen päälle asettuu pian haikea ja kaiutettu melodia. Osio vaihtuu progressiivisempaan, pätkittyyn ja rytmiseen siltaan kohti massiivista surun ja luopumisen värittämää kertosäettä, jossa Magyarin ääni loistaa kirkkaana, ihon kananlihalle saavana tähtenä.

Albumin ensimmäisenä maistiaisena julkaistu ”Overthrow” ei ole pelkästään koko albumin upein kappale vaan myös yksi koko vuoden 2017 selkeimmistä timanteista. Jos ”Mikasa” oli ”Matriarchin” punainen lanka, sitä on suu vaahdossa saarnaava ”Overthrow” tälle albumille. Bändin ”[id]”-vuosilta kaikuja sisältävä, sivaltava punk-tyylinen komppi ajaa koko kappaletta eteenpäin riipivien Stravinsky-koulukunnan dissonanssien repiessä kuulijan korvia melodisten metalcore-vaikutteiden astuessa pian kehiin. Massiivisen, eeppisen ja voimauttavan kertosäkeen jälkeen bändi iskee hampaat kurkkuun sellaisella dropilla, joka jo itsessään kohottaa kappaleen vuoden parhaimmistoon. Kuitenkin suuruudenhullu yhtye tarjoilee osa toisensa jälkeen rytmisiä ja melodisia riffejä, jotka kilpailevat keskenään valokeilasta. Kappale päätetään vuoden parhaan breakdownin palkinnon saavaan osioon, jossa metrisen modulaation saattelemana aletaan kouristella Meshuggah-kitaroiden tahtiin, jotka vaihtuvat lopulta avoimen kielen staccato-rämpytykseen. Tällaisia ”riffejä” on kuultu tuhat kertaa, mutta silti juuri näin käytettynä efekti on vakuuttava.

Näiden kahden kappaleen lisäksi albumin selkeimpään eliittiin nousevat kaoottinen ja keskittymishäiriöinen avauskappale ”Fracture”, jossa kappalemateriaalin dynamiikkaa rikkoen kertosäkeentapainen osio kuullaan vasta pitkällä puolen välin jälkeen, sekä Meshuggahin ”Nothing”-aikoja muistuttava, hälyäänien, tuskan värittämien lauluosuuksien ja polveilevien melodialinjojen täyttämä ”Whistleblower”. Jostain syystä kuitenkin tämän jälkeen bändin terävä sävelkynä tylsistyy hiukan. Nämä kekseliäät ja mestarillisesti sävelletyt kappaleet eivät löydä enää vertaisiaan kappalemateriaalin häntäpäästä. Varhaisen Peripheryn hengessä liikkuva ”Echo Chamber”, albumin meshuggahmaisin pään nyökyttely ja ehdottomasti vesikauhuisin kappale ”Pool Spray”, duurivoittoinen ilopilleri ”Manichee”, monipuolisuudellaan ilahduttava ”Citadel” sekä alkupuoliskon julistavaan sävyyn jatkava raskas ”Tyrant” ovat toki monella tapaa hyviä ja kuunneltavia kappaleita, mutta niillä kuten lopuillakaan kappaleista ei ole tarjota albumin parhaiden hetkien tyylisiä, ihon kananlihalle saavia hetkiä. Bändi myös harvoin rikkoo raskas säkeistö + melodisempi kertosäkeistö -kaavaansa, johon se on albumilla asettautunut.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

Veil Of Maya tuntuu ymmärrettävästikin innostuneen uudesta suunnastaan ja on alkanut vuolaan automaattikirjoituksen voimin kanavoida laadukkaita sävelkiekuroita, mutta on menettänyt fokuksensa muutaman täsmäosuman jälkeen. Vaikka alkupuoliskon kappaleiden lisäksi esille ei nouse selkeitä voitokkaita palasia, on ”False Idol” kokonaisuudessaan hämmästyttävä harppaus kypsempään kappaleenkirjoittamiseen, jossa yhtye tuntuu kunnolla keskittyneen säveltämiseen. Mukana on ambient-vaikutteita, joita voi kuulla muun muassa ”Fracturessa” ja ”Doublespeakissa”, enemmän huomiota dynamiikan vaihdoksiin ja jopa jousia kappaleessa ”Citadel”, jonka herkkä ja harras aloitus istuu albumille hyvin. Albumi on tuotettu mestarillisesti ja yksityiskohtiin on todellakin kiinnitetty huomiota niin, että vaikka varsinaisia huippukappaleita ei olisikaan monta, on jokaisessa raidassa paljon maininnan arvoista.

Lukuisista hyvistä puolistaan huolimatta ”False Idol” kärsii hieman epätasapainosta. Esimerkiksi kappalejärjestys tuntuu paikoitellen hieman kiikkuvalta, ja olisin esimerkiksi vaihtanut ”Doublespeakin” ja ”Overhtrowin” paikkaa keskenään. Sävelmateriaalia on paljon, ja kyseessä onkin bändin uran pisin albumi, mutta mitään hirvittävän persoonallista ja mukaansa tempaavaa ei albumilla ole aikaisemmin mainittujen tähtihetkien lisäksi. Selkeistä Periphery-vaikutteistaan huolimatta orkesteri ei kuitenkaan ole onneksi lähtenyt kopiolinjalle, vaan bändin oma soundi loistaa miellyttävästi kaiken läpi. Veil Of Maya on onnistunut kypsyttämään soundiaan ja on nyt julkaissut uransa helpoimmin lähestyttävän, tarttuvimman ja monella tapaa virkistävimmän albumin. Uskaltaisin myös väittää albumia yhtyeen uran parhaaksi. Tyylin täydellinen huipentuma on vielä edessä, mutta ”False Idol” ei ole mikään väärä profeetta.