Vahva paluu mestareiden liigaan — Alice Cooperin ”Constrictor” neljäkymmentä vuotta
Alice Cooper on yksi suurimmista hard rockin edelläkävijöistä, mutta hänen vuonna 1975 ilmestyneen ensimmäisen ”Welcome To My Nightmare” -soololevyn jälkeinen päihdekurimus Hollywoodin vampyyreineen ja levyjen vaihteleva taso, joista osan äänittämistä hän ei kuulemma edes muista, ajoi muusikon uran vahvaan syöksykierteeseen.
1980-luvun alku oli Cooperille hankalaa aikaa, mutta hän sai ongelmat lopulta kuriin muun muassa uskoontulemisen avulla. Kun myös avioero peruttiin, oli Cooper valmis palaamaan kehiin. Cooper sai vuonna 1985 kirjoitettuaan biisejä muun muassa Andy McCoyn kanssa ja vierailtuaan Twisted Sisterin ”Be Croohl To Your Scuel” -biisillä aisaparikseen massiivisilla lihaksilla varustetun kitaristin Kane Robertsin. Sen myötä MCA Records kiinnitti Cooperin kaartiinsa, ja levy-yhtiön pomo Irving Azoff kommentoi, että ”halusimme Cooperin, koska hän on rock ’n’ rollin elävä legenda ja edelleen täysissä sielun ja ruumiin voimissa”. Muutama vuosi myöhemmin Roberts kertoi sopimuksen päättymisestä, että vaikka MCA oli hyvä yhtiö, ei sillä ollut aavistustakaan, miten hard rockin parissa toimitaan.
Cooper teki lähes koko levyn kahdestaan Robertsin kanssa, sillä vain kolmeen biisiin on kreditoitu ulkopuolinen tekijä: Ratt-yhteyksistä tuttu tuottaja Beau Hill ja miksaaja Michael Wagener. Sattumoisin he ovat tekemisissä mielestäni levyn heikoimpien raitojen kanssa. Sitä silmällä pitäen oudoksun, että Roberts on kirjoittanut itsensä aika näkymättömäksi, sillä levy ei mielestäni sisällä mitenkään hirveästi unohtumattoman upeita riffejä tai sooloja. Toisaalta on myös erittäin hienoa ja kunnioitettavaa, ettei hän ole lähtenyt egotrippailuun ja tunkenut sävellyksiä täyteen itseään, vaan albumilla kuljetaan enemmän kokonaisuus ja biisit edellä.
Cooper ja Roberts saivat koottua levylle pätevän kokoonpanon, sillä bassossa oli Kip Winger (kansissa hänen nimensä on tosin kirjoitettu virheellisesti Wringer), joka myöhemmin perusti menestyksekkäästi omaa nimeään kantavan bändin. Tuolloin hän kuvaili Alice Cooperia ”musiikilliseksi kummisedäkseen”. Toiseksi basistiksi on merkitty Donnie Kisselbach ja rumpaliksi David Rosenberg, jota ei ole sittemmin nähty Cooperin riveissä. Paul Delph hoiti koskettimia, ja aiemmin mainitut tuotantoherrat olivat mukana myös taustalauluissa. Mukana oli joitain hetkiä myös W.A.S.P.-yhtyeestä hatkat ottaneen kitaristi Randy Piper kanssa, mutta hän poistui aika nopeasti ollessaan tyytymätön hänelle tarjottuun asemaan ja näkyvyyteen.
Cooper oli palannut näyttävään mustaan meikkiin. Levyn nimen mukaisesti kannessa on myös käärme, joka on kietoutunut Cooperin kaulan ympärille. Kuva ei ole ihan aidon näköinen, mutta viesti tulee perille.
Olen jakanut levyn musiikillisen sisällön osiin klassikot, hyvät, discot ja väliinputoajat.
Klassikko-osastoon kuuluviksi luen albumin avausbiisin ”Teenage Frankenstein” ja kappaleet “Life And Death Of The Party” ja “The World Needs Guts” . Ensin mainittu on tarttuvalla riffillä ja melodialla varustettu keskitempoinen biisi, jonka teksti osui minuun jo nuorena. Pystyin eläytymään siihen ulkopuolisuuden tunteeseen, josta biisissä lauletaan. Kappaleen kertosäe on tarttuva, ja tuotanto jännä, sillä biisissä kuten koko levylläkään ei ole sieluun pureutuvia särökitaroita, mutta biisit eivät silti jää millään tavoin vajaiksi. Sovituksissa sävellysten sointiin on jätetty tilaa nyansseille sekä ilmavuutta, eikä niitä ole tuhottu äänivallin alle. ”The Life And Death Of The Party” on alkumelodiastaan lähtien ollut ikisuosikkini ja minulle yksi Alice Cooperin parhaista biiseistä kautta aikojen. Biisin tunnelma on huikea muun muassa akustisten kitaroiden ja Cooperin äänen yhdistelmänä. Kertosäe on Cooperin kielellä ihan ”killeri”.
Tekstissä on myös samaistuttavia kohtia kuten esimerkiksi elämässä usein varmasti monelle eteen tullut ”You got a place in my heart / I don’t want you there / But you come and go like a millionaire” — ja itse asiassa koko kertosäkeessä kuvailtu ihmistyyppi. Ripeätempoisempi ”The World Needs Guts” sisältää hienon alkumelodian, ja sen kertosäe jää takuuvarmasti päähän. Tekstissä on myös huumoria — toki Alicemaisessa muodossa. Jo pelkästään nuo kolme biisiä tekevät levystä minun kirjoissani klassikon. Kappaleista ensimmäinen ja viimeinen selvittivät tiensä myös kiertueen livesettiin.
Hyvät-kategoriaan kuuluvat kappaleet ovat ”Give It Up” ja ”Thrill My Gorilla”. Biisit eivät ole ehkä klassikoita, mutta ei niissä ole mitään vikaakaan. Se viimeinen potku vain puuttuu. Biiseissä on hyvät riffit, tarttuvat säkeistöt ja yksinkertaisen tehokkaat kertosäkeet. Peräkkäin soivat biisit ovat kuin veljekset keskenään, ja molemmissa on omat pikku jipot kuten ensin mainitun piano ja jälkimmäisen taustalaulut, joissa Roberts päästelee itseään vähän irti kitaran varressa.
Disco-osio on vähän veteen piirretty viiva, mutta siihen lasken biisit ”Simple Disobedience”, levyn ensimmäinen single ”He’s Back (The Man Behind The Mask)” ja ”Trick Bag”. Viimeksi mainittu on ihan hard rock -biisi, mutta se sisältää paljon tuolle ajalle tyypillisiä discomaisia elementtejä konesoundeja ja syntikoita myöden. Ne voivat tietysti vaihdella kuulijan korvissa, mutta biisi on silti hyvä, ja edellä mainitut elementit tuovat vain hyviä vivahteita. ”Simple Disobedience” -biisin laitoin tähän kategoriaan sen sähköisten rumpusoundien vuoksi. Ja taas toisaalta minulle tulee biisistä mieleen Cooperin aikaisemmin esittämä ”Clones” johtuen kenties kappaleen jämäkästä kompista ja hänen tavastaan laulaa. Hyvä laulu sekin, ja Roberts vinguttelee lyhyesti mutta sydämensä kyllyydestä.
Ensimmäisenä singlenä julkaistu ”He’s Back (The Man Behind The Mask)” aiheutti ilmestyessään lievästi ihmetystä, sillä etukäteen kohuttu hard rock -paluu ei biisin myötä saanut kovinkaan isoa vahvistusta. Jason 13 -elokuvasarjan tiimi oli lähestynyt Cooperia ja pyytänyt häneltä uuteen elokuvaan (viidenteen osaan) ja sen teemaan sopivan biisin. Alkushokin jälkeen biisi on erittäin loistava sekä omassa kategoriassaan klassikko. Myös levyn avausbiisi ”Teenage Frankenstein” oli mukana elokuvassa. Itse asiassa ”He’s Back (The Man Behind The Mask) oli demona kovin erilainen kuin levyllä oleva versio, eli ”Trick Bag” -biisin sävellys oli alun perin ”He’s Back (The Man Behind The Mask). Onneksi asioita viilattiin ja yhden ”no joo” -biisin sijaan saimme kaksi hyvää biisiä.
Väliinputoajat-osastoon sijoitan kappaleet ”Crawlin’” ja ”The Great American Success Story”. Ensin mainitussa on hieno väliosa, eikä biisissä muutenkaan ole suuresti vikoja. Siinä ei ole kuitenkaan mitään sellaista, mikä nostaisi sen keskinkertaisuuden yläpuolelle tai tekisi siitä Alice Cooper -hitin tai klassikon. Sama koskee muistettavaa kertosäettä lukuun ottamatta myös ”The Great American Success Story” -biisiä. Kai molemmilla kappaleilla on paikkansa levyllä, mutta minulle ne ovat valitettavasti suurelta osin ”toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos” -osastoa.
Levy menestyi hyvin ja nousi Amerikan Billboard-listalle sijalle 59, kun Cooperin pari edellistä levyä ei myynyt edes kahdensadan joukkoon. Suomessakin levy nousi listoille. Levyn tiimoilta tehty ”Nightmare Returns” -kiertue oli myös menestys. Kiertue alkoi 28. lokakuuta vuonna 1986 Yhdysvalloissa, ja Euroopassakin riitti kysyntää. Suomeen Cooper tosin pääsi vasta kolme vuotta ja pari albumia myöhemmin.
Kiertueelta julkaistiin myös livevideo, jossa on erittäin hyvä meininki, joskin suhteellisen massiivinen Kane Roberts näyttää mielestäni hieman koomiselta tanssahdellessaan ikään kuin jonkin lasten kitaran kanssa. No, pääasia on, että soitto soi ja laulu raikasi, kun mies on molemmissa ilmeisen hyvä. Tosin se hänen rakettikitara olikin sitten eri näky! Lavashow oli päivitetty 80-luvulle, ja ikäiselleni pikkuskidille siinä oli ihan oikeaa vaaran tuntua, joten se viehätti suuresti.
”Constrictor” ei ole täydellinen kokonaisuus, mutta se sisältää vallan upeita biisejä ja, mikä tärkeintä, se toi Alice Cooperin takaisin areenoille ja uuden sukupolven (kuten minun) tietoisuuteen.