Vahvan vision periksiantamatonta toteuttamista – arviossa Torchian orgaaninen ja laadukas ”The Coven”

Miten lähestyä death metallia 2020-luvulla, kun tuntuu siltä, että kaikkea on jo kokeiltu? Tamperelaisella Torchialla tuskin on antaa yleispätevää vastausta koskien deathin ontologiaa – sen sijaan bändillä on antaa albumillinen autenttisuutta uhkuvaa musiikkia, joka ei ole turhan siloteltua.

Torchian toinen täyspitkä studioalbumi ”The Coven” jatkaa filosofisesti samaa linjaa kuin yhtyeen vuoden 2017 albumi ”Of Curses And Grief”. Bändin mäiskimisen ytimessä sykkii limainen ja visvainen sydän, joka pumppaa orgaanisuutta ja primitiivistä raivoa. Nämä kaksi seikkaa virtaavat Torchian suonissa ja musiikissa aikana, jolloin moni metallibändi silottelee soittosuorituksiaan studiossa ja pyrkii saamaan aikaan mahdollisimman puhtaan ja kiiltävän tuotteen.

Orgaanisuus kuuluu yhtyeen musiikissa sekä soonisesti, sovituksellisesti että soitannollisesti. Hiili Hiilesmaan tuottamalla ja Ted Jensenin masteroimalla albumilla kitarasoundi ei ole itsetarkoituksellisen rujoa ryminää tai mehiläisparven surinaa, jota moni vanhoja hyviä aikoja soundillaan tavoitteleva yhtye tuppaa death metallissa tekemään, vaan siitä löytyy riittävästi särmää ja ryhtiä – juuri niin kuin pitääkin.

Kun kuuntelee kappaleita kuten ”Sky” ja ”Lord Of Dreams (Cult March)” kuulee selvästi, että soittosuorituksiin ei ole myöskään kajottu liikaa. Soittajat ovat ruoskineet itsestään ulos parhaat mahdolliset suoritukset, mutta mitään ei ole lähdetty hinaamaan gridissä ”oikealle” paikalleen, jos taimi onkin jostain syystä heitellyt jonkun soitossa. Tämä on paitsi filosofinen ja esteettinen päätös, myös selvästi sellainen seikka, joka kanavoi Torchian luonnetta läpi koko albumin. Kaikki piiskaavat blastit ja sirkkelöivät tremoloriffit kappaleissa kuten ”Gallows” ja ”Sky” puskevat läpi raivokkaasti, ja solisti Edward Torchian vokaalit välittyvät juuri niin rujoina ja luonnollisina kuin vain voi, kappaleissa kuten ”Memoirs” ja ”Astral Planes”.

Vaikka soundissa onkin pyritty esteettiseen rujouteen ja perimmäislaatuiseen orgaanisuuteen, musiikki ei ole albumilla ollenkaan niin brutaalia kuin voisi kuvitella. Välillä toki paiskotaan menemään, mutta Torchian soundissa on kuultavissa yllättävänkin paljon vivahteita esimerkiksi Children of Bodomin ja Northerin kaltaisilta melodisen death metallin nimiltä – ilman syntikoita ja susipaidat päällä. Villisti poukkoileva ”Moon, Rise!” ja matalalla möyrivä ”Forever Blood” edustavat varmasti levyn moderneinta antia, ja lähes power metal- tyylistä tykitystä lähentelevät puolestaan kappaleet ”Plague Peasant” ja yllättäen suomeksi esitetty ”Jäämaa”. Jälkimmäisessä kappaleessa ja ”Astral Planesissa” on mukana myös hieman black metal -tyylisiä vaikutteita sointujen puolesta, jolloin mieleen tulee esimerkiksi Goats of Doomin blackened death.

Torchia pitää sovitukselliset elementit albumilla suhteellisen niukkoina: levyllä kuultavat soitto-osuudet tuplauksia lukuun ottamatta vastaavat aika lailla juuri sitä, mitä bändi kykenisi livenäkin toteuttamaan – näin vältytään taustanauhoilta ja siltä, että levyllä olisi paljon sellaisia osuuksia, joita ei livenä voitaisi viiden jäsenen voimin toteuttaa. Tietyllä tapaa levylle kuitenkin kaipaisi välillä myös enemmän kontrastia tuovia elementtejä ja erilaisten tekstuurien hyödyntämistä. Sellaista on mahdollista saavuttaa ilman, että bändin filosofiasta tarvitsee luopua tyystin. Modernit nimet, kuten Black Crown Initiate ja Rivers of Nihil ovat onnistuneet tässä hyvin, mutta jo esimerkiksi kuolon isä Death onnistui tässä ilman sen suurempia kikkoja.

Levyltä löytyy joitakin mukavia sovituksellisia piristyksiä, kuten esimerkiksi paikoittaista kuoron ja erilaisten ääniefektien käyttöä. Kitaraa väritetään välillä kaiuilla tai phaser-efektillä, kuten kappaleessa ”Lord of Dreams”. Kitaraharmonioihin on paikoitellen panostettu myös paljon, ja lopputulos onkin useimmiten priimaa. Hyvänä esimerkkinä juuri ”Lord of Dreamsin” soolo-osuus, jossa sekä itse soolo että kitaroiden harmoniat saavat ihon kananlihalle. Vaikka levyltä löytyykin paljon upeita kitaraosuuksia, on siellä myös joitakin hieman ihmeellisiä valintoja. Esimerkiksi ”Skyn” ja ”Lord of Dreamsin” kertosäkeissä olevat lead-kitaraosuudet ovat hieman erikoista vingutusta, jonka ymmärtää tyylikeinona, mutta se ei kuulosta kauhean hyvältä.

”The Coven” on kaiken kaikkiaan erittäin onnistunut paketti, jossa kaikki on perusteltua aina soundeista sovituksiin ja soitosta sävellyksiin. Mikään elementti ei tunnu sakottavan toista, vaikka pientä variaatiota äänimaailmaan välillä toivoisikin. Torchia onnistuu kanavoimaan olemuksensa ydintä ihailtavalla metodologialla ja perustelee itseään jokaisella kappaleella niin, että lopputulos puhuu puolestaan. ”The Covenista” välittyy rehti visio ja oman filosofian periksiantamaton toteuttaminen niin, että musiikki saa seistä tukevasti ja juuri niin rajusti kuin toivookin.

7/10

Kappalelista:

  1. Sky
  2. Gallows
  3. Moon, Rise!
  4. Lord of Dreams (Cult March)
  5. Plague Peasant
  6. Jäämaa
  7. Memoirs
  8. Astral Planes
  9. Forever Blood

Kommentoi julkaisua