Vahvasti Saatanan asialla jo kolmekymmentä vuotta – klassikkoarvostelussa Deiciden debyytti

Ihmisellä tuntuu olevan luontainen tarve hakeutua aina äärimmäisyyksien luo. Hard rockin ja perusmallisen heavyn käydessä liian pehmoiseksi speed metal ja thrash metal tyydyttivät tuota musiikillisen rankentumisen tarvetta. Tämä taas luonnollisesti johti siihen, että jossain vaiheessa thrash metalia alettiin pitää jo tylsänä musiikinmuotona, ja katse keskittyi taas rankempaan ulosantiin. Tässä vaiheessa death metal alkoi olla se seuraava iso juttu pääalueiden sijaitessa niin Suomessa, Ruotsissa, Englannissa kuin Yhdysvalloissa, jossa se keskittyi pääasiassa Floridan osavaltioon. Sieltä on kotoisin myös jutun päätähti Deicide.

Tampan läheltä kotoisin olevat kitaristiveljekset Eric ja Brian Hoffman aloittivat rumpali Steve Asheimin kanssa Carnage-nimen alla mutta muuttivat nimensä Glen Bentonin liityttyä joukkoon Amoniksi. Täällä nimellä yhtye harjoitteli yli vuoden, teki ”Feasting The Beast” -demon ja, saatuaan tarpeeksi rahaa kasaan, meni legendaariseen Morrissound-studioon äänittämään ”Sacrificial”-demoaan. Kuuden kappaleen demo aiheutti kentällä sopivaa pörinää, ja vokalisti-basisti Glen Benton päätti vieraillessaan New Yorkissa tehdä lähtemättömän vaikutuksen Roadrunner-levy-yhtiön kykyjenetsijään Monte Connoriin. Benton oli saapunut toimistoon, voimasanojen ryydittämänä kehottanut hyvin päättäväisesti tutustumaan demoon ja poistunut välittömästi paikalta. Tyyli puri, sillä Connorin kuunneltua demoa hän omien sanojensa mukaan oli lentää perseelleen, ja seuraavana päivä Benton sai puhelun, jossa ehdotettiin levydiiliä. Diilin ehtona tosin oli, että yhtyeen nimi vaihdetaan, sillä Amon oli nimenä jo tuttu yhtiölle myös levyttävän King Diamondin tarinasta ”Them”-levyllä. Vanha klassinen Metal Hammerin thrash-numero kertoi, että Deicide-nimi tarkoittaa ”kuolemaa kaikelle, mikä on pyhää”. Nimen on myös kerrottu olevan yhdistelmä sanoista deus (’jumala’) ja cide (homicide, ’murha’) tarkoittaen jumalan murhaamista.

Bentonin ja yhtyeen ulosanti oli avoimen saatanallista, ja sanoituksissa ei paljon kristinuskoa päähän silitelty, vaan Benton antoi palaa sydämensä kyllyydestä. Sisällön vuoksi Benton ei halunnutkaan lokeroida yhtyettä pelkästään death metal -lipun alle vaan näki siinä viitteitä myös black metaliin.

Yhtyeen nimeä kantanut ensimmäinen levy äänitettiin maaliskuussa 1990 Morrissoundissa death metalin vakiotuottajan Scott Burnsin johdolla. Budjetin ollessa demoluokan tasoa äänitykset suoritettiin nopeassa tahdissa, ja levyn kymmenestä kappaleesta kahdeksan oli jo demoilta tuttuja.

Levyn kansi hehkuu omanlaista synkkyyttä nauravilla pahan kasvoilla sekä hehkuvilla silmillä ja antaa välittömästi vaikutelman, että levyllä varmasti sukelletaan pahuuden syövereihin. Bentonin ja Eric Hoffmanin kehittelemä punainen Deicide-logo on mieleen jäävä kaikessa ikonisuudessaan. Yhtyeen kuvat ovat otettu kuin viimeisenä irvailuna Jeesus-patsaiden kupeessa valoa tihkuen.

Levyn avaava ”Lunatic Of God’s Creation” kuvaa sävellyksenä Deiciden musiikillista maailmaa aika kattavasti: ei välttämättä kovin omaperäistä, mutta tiukkaa riffittelyä, Asheimin tuplabasarit ja tempoa vaihtelevat kompit sekä Bentonin helvetin syvyyksistä kumpuava ääni. Bentonin mukaan hänen vokaaleissaan ei ole käytetty minkäänlaisia tehosteita, mutta jokainen voi kuuntelemalla tehdä oman päätöksensä. Kappaleessa huudetaan ensimmäisen säkeen viimeisenä sanana ”Manson”, joten se kertonee siitä, mihin kappale viittaa. Kun kuulin kappaleen ensimmäisen kerran koskaan, niin kyllä välittömästi oli aistittavissa tunnelma, että nyt ei enää olla Sunset Boulevardilla iskemässä misuja, vaan ollaan tekemisissä paljon synkempien asioiden kanssa. Kyllä yhtye kieltämättä osasi luoda 13-vuotiaan mieleen melkoisen pelottavan maailman.

Bändin yksi tunnetuimmista, synkimmistä ja eniten yleistä paheksuntaa aiheuttaneista kappaleista on ”Sacrificial Suicide”, jossa hyvin selkeäsanaisesti kerrotaan rakkaudesta ja haaveista tuonpuoleiseen. Kappaleen ensimmäinen lause ”satanized, crucified, feel the wrath of suicide” tyhjentää jo potin aika hyvin, ja viimeistään ”sacrificial suicide, ritual to end my life” tekee kuvion selväksi. En tiedä, onko kappaleella enää samaa shokkiefektiä kuin aikanaan, mutta kyllä omassa nuoruudessani tämä oli täydellinen kappale aiheuttamaan häiriötä uskonnollissävytteisessä ympäristössä. Huolimatta siitä, että ei olisi osannutkaan kieltä, niin kyllä toistuvat ”Satan”-huudot vievät viestiä perille. Eric Hoffmanin soolo tarttuvan ”Damned to Hell, end my life…” -väliosan jälkeen on melkoista tilulilu,a ja varmasti tutuiksi ovat tulleet eräänkin King-Hanneman-kaksikon soolot. Klassikkobiisi kaikilla mittapuilla.

”Oblivious To Evil” jyrää eteenpäin tankkerin lailla, ja Benton sylkee epäpyhää sanomaansa päättäen kattavaan ”release me from the angels so righteous for your god is dead” -virkkeeseen. Tässä kiinnittäisin huomiota (kuten koko levyn ajan) Asheimin uskomattomaan rumpujen soittoon ja siihen, kuinka hän bassorummuilla rytmittää kappaleiden kulkua ennenkuulumattomalla tavalla. Hän ikään kuin luo Bentonillekin täysin valmiin pohjan rytmittää sanoja ja laulun kulkua. Toki tässä vaiheessa ei tule suurenä yllätyksenä, että Asheim on yhtyeen pääasiallinen säveltäjä.

Blast beatilla käyntiin polkaistu ”Dead By Dawn” kurittaa ankaralla otteella, ja ensimmäinen soolo paiskaistaan ilmoille jo ennen ensimmäistä säkeistöä. Kappaleen voidaan lyyriseltä sisällöltä liittyvän ”The Evil Dead” -leffan juoneen. Taustalla kuuluvat ”mörinät” kuulostavat myös kovin tutuilta, ja kyllähän kertosäe jää jauhamaan päähän kaikessa yksikertaisuudessaan. Biisi päätyi myöhemmin myös ”GTA IV” -peliin.

”Blaspherereion” on jopa Deicide-asteikolla äkäisyydessään ihan omaa luokkaansa. Siinä ei himmailla millään lailla, vaan biisi on suoraa tykitystä lyhyttä väliosaa lukuun ottamatta. Soolot eivät myöskään koreile turhilla melodioilla kappaleen lyyrisen annin ollessa tyypillistä Bentonia.

Ensimmäinen demoilta kuulematon kappale on yhtyeen nimikkoralli ”Deicide”, jossa Jeesus laitetaan niin sanotusti lihoiksi. Kappaleen musiikillinen kehittyminen on havaittavissa demoajoista, sillä biisi on monipuolinen eri osineen. Nopeat ja hitaammat osat vuorottelevat luonnollisesti, ja sovituksessa on näkemystä normaalia runttausta enemmän. Täytyy myöntää, että olen ajan myötä alkanut arvostaa enemmän ja enemmän kappaleen monisävyistä olemusta.

”Carnage In Temple Of The Damned” käsittelee Jonestownin massaitsemurhaa, jossa yli 900 henkilöä menetti henkensä. Legendaarisen alkupuheen jälkeen päästetään helvetti valloilleen, ja epäilenpä jälleen tuota Bentonin kieltoa efekteistä vokaalien kanssa, mutta jokainen päättäköön itse. Bändin vahvuuksiin kuuluu saada sinällään yksinkertaisista aineksista tarttuvia kertosäkeitä, mutta vaikka tässä kappaleessa kertosäe menee täysin eri sanoilla toisiinsa verrattuna, niin silti niihin on saatu mukaan jopa rytmistä koukkua ja tarttuvuutta. Ei nyt ihan mitään sing along -osastoa, mutta tarttuvaa kuitenkin.

Toinen uusi kappale on ”Mephistopheles”, joka on samanhenkinen nimikappaleen kanssa sovituksellista näkökulmaa myöden. Jälleen Asheim on aivan erityisessä roolissa komppiensa kanssa. Hänen soittoonsa todella kannattaa kiinnittää huomiota, sillä hän jää kyllä aiheetta usein sivun genren kannuttajista puhuttaessa. Harvoin death metal -soittajat huipulla ovat mitään rähmäkäpäliä, eikä Deicide tee missään tapauksessa poikkeusta.

Kyllähän myönnettävä on, että tultaessa ”Day Of Darkness” -biisiin yhtyeen anti on käynyt hyvin selville, ja ehkä huolimattomammin kuunneltuna virsi alkaisi jo käydä puuduttavaksi. Kyseinen ”Day Of Darkness” ei tuo mitään uutta pakettiin, eikä sitä välttämättä olisi edes tarvittu levyllä, mutta sinkun b-puolia harvemmin tässä genressä irrotellaan. Kappale ei ole huono lainkaan, mutta samat asiat on jo levyllä sanottu huomattavasti tehokkaammin. Toki vaikutus voisi olla eri, jos kappale olisi sijoitettu esimerkiksi levyn avausraidaksi.

Levyn päättää ”Crucifixation”, joka yksinkertaisen mutta tarttuvan riffin myötä päästää Hoffmanit kurittamaan kitaroitaan kunnolla. Vauhdilla etenevässä biisissä Benton vähemmän yllättäen syytää inhoaan kristinuskoa kohtaan ja estoitta kehaisee Saatanan plussapuolia. ”Deicide”-kappaleessa Benton tosin lohkaisee, että ”No lord shall stand before myself”, ja ”Crucifixationissa” hän kehottaa vahvasti ylistämään vihtahousua. No, kaipa hän itse tietää, missä järjestyksessä hänen palikkansa ovat. Biisi on silti vahvan kiukkuinen lopetus levylle, joka ei armoa kysele eikä anna.

Levy on lyhykäisyydessään tehokkuutta pursuava, eikä se ole menettänyt piiruakaan ankaruudestaan, vaikka soundit ja tuotanto tämän päivän mittapuulla aika tunkkaiset ovatkin. Conner on myös haukkunut tuotannon myöhemmin, mutta tuottaja Burns on vastannut, että ei viiden tuhannen dollarin budjetilla ihmeitä tehdä. Deiciden tapauksessa Bentonin otsaan poltettu väärin päin oleva risti, ”Dancing With The Devil” -dokumentissa riivattuna olemisen tunnustaminen, Hoffmanin kertominen Bentonin aikeesta tappaa itsensä 33-vuotiaana, NME:n haastattelun aikana ammuttu orava ja avoin satanistisuus saivat välillä musiikkia suuremman roolin ja niin eläinsuojelijat kuin uskovaisetkin heidän kimppuunsa. Yhtyeen kiertueella Tukholmassa räjähti pommi keikkapaikalla, eikä se jäänyt ainoaksi ongelmaksi. Kaikesta huolimatta Deicide on porskuttanut eteenpäin ongelmista välittämättä.

Kaikista ongelmista huolimatta tai juuri siksi Roadrunner on sanonut levyn olevan kaikkien aikojen myydyin death metal -levy, mutta tätä on vaikea todentaa, sillä julkaisun aikaan Nielsen SoundScan ei vielä kerännyt myyntitilastoja. Heidän tilastoissaan levy on toiseksi myydyin Morbid Angelin ”Covenant”-levyn jälkeen. Niin tai näin, kiistämätön death metal -klassikko ”Deicide” on ja mahdollisimman väkevä alku mittavalle uralle.