Vahvoja laulajia ja vanhoja suosikkeja – Battle Beast, Leprous, Suburban Tribe ja muut Ilovaarin perjantaissa

Heinäkuun alkupuoli on ajankohta, jolloin Joensuussa eletään musiikkifestivaalien ehdoilla: kolmipäiväisen Ilosaarirockin ohella kaupunkia pistävät edeltävästi sekaisin niin ilmaistapahtumista koostuva Popkatu, perheen pienimmille suunnattu Vekararokki kuin varttuneemman väen Ilovaarikin. Samoin kuin viime vuonna, jälkimmäisin festari kattoi kaksi päivää, joista perjantaina nautittiin raskaammasta ja lauantaina valtavirtaisemmasta musiikista – ja niin ikään viimevuotiseen tapaan Kaaoszine oli paikalla seuraamassa metallinmakuisen avauspäivän esiintyjiä.

Alkupäivän sateiden väistyttyä puolipilvisen poutasään tieltä oli Ilosaareen, keikkapaikkanakin tunnetun ravintola Kerubin kupeeseen, kertynyt jonoa jo ennen festivaalin porttien avautumista. Aurinko lämmitti piknik- ja uintipaikkana suosittua laguunia, kun esiintymisvuorossa ensimmäisenä ollut blueskitaristi Erja Lyytinen astui Ilovaarin päälavalle. Kehuttu artisti oli esiintynyt Ilovaarissa aiemminkin, mutta itselleni tämä oli ensikosketus hänen musiikkiinsa. Aikaisesta soittoajasta huolimatta Lyytinen oli houkutellut paikalle reilusti yleisöä, eikä turhaan: keikkansa oli mainio aloitus kahdeksantuntiselle festaripäivälle ja etevän kitaristin ja taustayhtyeensä tekemistä oli ilo seurata. Setin kohokohtia olivat funkahtava ”Bad Seed”, unenomaisen kaunis ja rauhallinen ”Lullaby” sekä vauhdikas ”Wedding Day”, jonka moniminuuttisessa kitarasoolossa lainattiin yllätyksekseni muuatta Edith Piafia. Lyytinen on kitarataituruutensa lisäksi erinomainen laulaja aavistuksen raspisella äänellään. Eniten vakuutuin kuitenkin hänen energisestä esiintymistavastaan, josta välittyi vahva soittamisen ilo ja keskittyminen itse musiikkiin ilman päälle liimattuja show-elkeitä. Erityismaininnan ansaitsee yhtyeen kosketinsoittaja, jonka käsittelemät Hammond-urut olivat isossa roolissa läpi tunnin mittaisen setin. Let’s groove!

Ilovaarin uutuutena tänä vuonna oli Telttalavaksi ristitty kakkoslava, jonka yleisöön mahtui muutama sata ihmistä. Aiempina vuosina nimekkäämpiä esiintyjiä on saanut seurata päälavalla ja ei-niin-tunnettuja paikallisia yhtyeitä sisätiloissa Kerubin Salissa. Tällä kertaa lavoja oli siis kolme, ja kahden ulkolavan esiintymisvuorot oli luonnollisesti limitetty keskenään, pienessä saaressa kun ei ole tilaa monelle metelinpitäjälle samaan aikaan. Niinpä Erja Lyytisen lopetettua soittonsa aloitti Sarparanta omansa ja korkkasi Telttalavan hyväntuulisella, menevällä suomirockilla. Yleisöä yhtyeen ensimmäisellä Joensuun-keikalla oli väljästi, mutta myöhemmin illalla samassa sijainnissa esiintyneet Honey B. & T-Bones sekä Pekko Käppi & K:H:H.L vetivät teltan ääriään myöten täyteen – ja lämpötila pressujen välissä nousi sen mukaiseksi. Äänenvoimakkuus pienehkössä tilassa oli etenkin lavan läheisyydessä tälle toimittajalle liikaa, joten keikkoja oli miellyttävämpää seurata välimatkan päästä. Kakkoslavan esiintyjistä oma suosikkini oli Honey B. & T-Bones, jonka aavistuksen psykedeelinen bluesrock ja vahva naislaulaja vetivät varmasti puoleensa edellä mainitun Lyytisen faneja.

Takaisin päälavalle – seitsemän aikaan oli nimittäin alkamassa monelle yksi illan kohokohdista, kun yli 10 vuoden tauolta tänä kesänä keikkalavoille palannut Suburban Tribe otti oman vuoronsa. Yleisö oli tällä kellonlyömällä kenties koko illan runsaslukuisinta ja se sai mitä halusi: tunnetuimmat kappaleet ”Now and Ever After”, ”Frozen Ashes” ja ”Silent Rain” kirvoittivat kuulijansa laajaan yhteislauluun. Erikoisuutena keikalla kuultiin tunnetumman solisti Ville Tuomen lisäksi myös yhtyeen alkuperäistä laulajaa Jouni Markkasta, joka saapui setin alkukolmanneksen jälkeen toviksi esittämään viime vuosituhannen puolella levytettyjä kappaleita. Edellisenä viikonloppuna Tuskassa esiintynyt ja heti seuraavana päivänä Tuhdimmat Tahdit -tapahtumaan Tampereelle matkannut yhtye on mahdollista nähdä heinäkuussa vielä John Smith Rock Festivalissa, Tikkurila Festivaaleilla sekä Kuopiorockissa, joten kiinnostuneet suunnannevat tuota pikaa lippukaupoille.

Ilovaarin tämänvuotinen ulkomaalaisvahvistus saapui koristamaan esiintyjäkaartia Norjasta. Leprous soitti iltayhdeksältä ja oli itselleni festaripäivän positiivisin yllätys: kiemuraista ja pohdiskelevaa, djent-vaikutteiseksikin leimattavaa progemetallia esittänyt yhtye oli musiikistaan yhtä hurmoksessa kuin eturivin omistautuneimmat faninsa. Setti sisälsi useita kappaleita tuoreimmalta ”Aphelion”-albumilta sekä muun muassa maistiaisen elokuun lopussa ilmestyvältä seuraavalta pitkäsoitolta ”Atonement”-kappaleen muodossa. Laulaja Einar Solbergilla on sielukas, korkealle kohoava ääni ja intensiivinen, suorastaan käskevä ote esiintymiseen. Muun yhtyeen täydentämät laulustemmat kohottivat kokemuksen pelkän tahtilajikikkailun yläpuolelle – jos progressiivinen rock ja metalli ovat ajattelevien ihmisten musiikkia, on Leprous tuntevien ihmisten musiikkia.

Battle Beast on varsinainen työjuhta, mitä tulee keikkailuun – yhtye tuntuu jatkuvasti olevan kiertueella milloin missäkin päin maailmaa. Joensuussakin poppoota on päässyt todistamaan parhaimmillaan useamman kerran vuodessa, edellisen kerran tammikuussa loppuunmyydyssä Kerubissa. Alle puolen vuoden kuluttua tuosta talven klubikeikasta peto oli taas irti Pohjois-Karjalan pääkaupungissa, tällä kertaa Ilovaarin perjantai-illan pääesiintyjänä. Vaikka olen päässyt todistamaan yhtyettä jo lähemmäs kymmenkunta kertaa, heidän suoritustensa seuraaminen on aina ilo: niin hiottua, mutta kuitenkin jollakin tavalla spontaania ja vaaran tuntua säilyttävää tekemisensä on. Viimeisen parin vuoden sisään Battle Beastia nähneille keikka ei sisältänyt mitään uutta: settilista, savu- ja pyrotehosteet sekä esimerkiksi ”Bastard Son of Odinia” tahdittavat potkut ja kosketinsoittaja Janne Björkrothin tähdittämä väliaikanumero ovat pysyneet samoina sitten viimeisimmän ”Circus of Doom” -albumin julkaisun. Yhtyeen ainoa mainittava heikkous piileekin itsensä toistamisessa – kun kappale toisensa jälkeen on kädet ja lanteet liikkeelle laittavaa tykittelyä, on vaarana, että keikan loppupäässä tosifanilta loppuu puhti ja diskografiaa huonommin tuntevalle kuulijalle iskee hämmennys: eikö tämä biisi kuultu jo? Seuraavan albumin promootiosyklille, koska se sitten käynnistyykään, toivoisikin enemmän vaihtelua ja vaikka niitä ensimmäisten albumien klassikkokappaleita pakkaa sekoittamaan. Vaan kahdesta älkäämme luopuko: ”No More Hollywood Endings” dramaattisuudessaan ja ”Russian Roulette” hauskuudessaan ovat sellaista tarinankerrontaa, jossa yhtye todella erottuu edukseen.

Vuoden 2024 Ilovaarin avauspäivää saatiin loppuun saakka vaihtelevasta ennusteesta huolimatta viettää sateettomassa säässä hyvien järjestelyjen keskellä. Toisen lavan lisääminen ulkoalueelle oli rohkea uudistus, joka kertoo järjestävän tahon halusta kehittää festaria edelleen, mutta asettaa myös kysymyksen: kuinka paljon tapahtuma pystyy tästä enää kasvamaan? Tila Ilosaaressa on rajallista ja myös keikka-aikataulu saattaa olla haastava sille yleisönosalle, joka haluaa päästä todistamaan niin päälavalla, Telttalavalla kuin Kerubin sisätiloissakin esiintyviä artisteja. Muutoin aluejärjestelyt olivat viime vuoden tapaan kohdallaan: ruoka- ja juomatarjonta oli monipuolista, istumapaikkoja ja wc-tiloja saareen mahtui runsaasti ja myös saaren kauimmassa kärjessä sijainnut Paskan musiikin baari musiikki- ja juomatarjonnallaan veti väkeä paikalle. Avauspäivänä yleisöä oli kolmen tuhannen ihmisen verran kapasiteetin ollessa viisituhatta, ja ainoat ruuhkat muodostuivatkin Telttalavalle suositumpien yhtyeiden aikana. Onkin mielenkiintoista nähdä, mitä ensi vuoden Ilovaari pitää sisällään niin esiintyjien kuin järjestelyjenkin osalta.