Vaikka keulamiestä kaatuu, matka jatkuu – arviossa Metal Churchin ”Congregation to Annihilation”

San Franciscon Bay Arealta tulevan thrash metalin sekotteisen perinnehevin veteraani Metal Church on julkaissut kolmannentoista kokopitkän albuminsa ”Congregation to Annihilation”. Yhtyeen kunniakas elämänkaari sai pari vuotta sitten kovan kolauksen pitkäaikaisen vokalistin Mike Howen menehdyttyä traagisesti oman käden kautta kesällä 2021. Eipä hätää – yhtyeen ainoana alkuperäisjäsenenä yhtyeeseen jäänyt kitaristi Kurdt Vanderhoff airueineen ei jäänyt lepäämään laakereilleen, vaan rekrytoi remmiinsä Manowarin orkkis-kitaristin soolobändin Ross The Boss -vokalistin Marc Lopesin. Lopesin ääni on viiltävän mahtipontinen ja sopii Metal Churchin ilmaisuun omalla tavallaan mainiosti. Mitään Howen kopiota hänestä ei tehdä, vaan yhtye soi uudistuneella tavalla paremmin kuin ennakkoon olisi osannut odottaa.

Yhtyeen ote tekemisiin on miltei yhtä tehokas kuin Howen joutsenlauluksi jääneellä vuonna 2018 ilmestyneellä albumilla ”Damned If You Do”. W.A.S.P.:issakin useita vuosia vuosituhannen taitteen tietämillä kannuttaneella rumpalilla Stet Howlandilla ja basisti Steve Ungerilla on merkittävä rooli Metal Churchin myöhempien päivien monisäikeisen rytmipohjan luomisessa. Vanderhoofin kanssa aisaparina kitaroiva Rick Van Zant on mies paikallaan pitämään yllä metallikirkon omaleimaista, rohkeasti metallisen rockin ympärillä laajalla skaalalla sirpalepommittavaa tiukkasoittoista soundia.

Yhtye ottaa tällä kertaa askeleen lähemmäs amerikanmallin groovaavaa hard rockia ja etenkin modernin Metallican suoraviivaisesti rockaavaa soundia. Etenkin albumin loppupään biisit ”These Violent Thrills” ja ”My Favorite Sin” osuvat tähän pajatson luukkuun täydellisesti. Matkaan mahtuu myös pari puoliballaadinomaista herkistelyä, joista etenkin ”Me The Nothing” kohoaa albumin keskimääräisen kappalemateriaalin yläpuolelle.

Kyseessä on verrattaen hyvä ja perinteitä kunnioittava raskaan rockin albumi, jonka perimmäinen merkitys ei kuitenkaan ole albumin ylivertaisuudessa vaan siinä, että vielä Howen poismenonkin jälkeen Metal Church elää ja hengittää. Vieläpä varsin vapautuneesti.