Vaikutteeni artisteina – Piritta Lumous / Manzana

Tamperelainen rock / metal yhtye Manzana on julkaissut jo 3 täyspitkää albumia, joista viimeisin ”Industrial Hippies” ilmestyi vuonna 2010. Lisäksi yhtyeen laulajana toimiva Piritta Lumous julkaisi tänä vuonna oman fiktiota ja faktaa sekoittavan ”Roadkill” kirjan, joka kertoo omaperäisellä tavalla keikkailevan artistin arjesta. Kaaoszine lähestyi Pirittaa hänelle eniten vaikuttaneista artisteista, ja vastaus haasteeseen näyttää tältä.

1. – ”Jolene”

Kuulin tämän kappaleen kuusivuotiaana ystäväni omakotitalon kellarissa, ”salaisessa kaapissa ” olleesta 50- luvun laatikkoradiosta, enkä pystynyt liikkumaan. Arvelin naisen laulavan avaruudessa, tai ainakin tunnelia pitkin jossakin toisesta ajassa. Biisissä ei ole oikeastaan mitään, se on lähes samaa kiertoa koko kaks ja puoli minuuttia, ja silti siinä on kaikki, taikaa. Dolly on edelleen tärkeä, erikoisen emansipoitunut, kuulas, itsenäinen taiteilija, vaikka näyttää ulkoisesti feministin painajaiselta. ” Wont believe how much money it takes to look this cheap ” . Olen aina tykännyt huora- estetiikasta, Nancy Spungenista Courtney Loveen, dig till it hurts, ja Dolly on tämän skaalan ihanassa ja siistimmässä päässä country hattuineen tissit kaula-aukosta pursuillen. Levyillä on hienosti ajan mukana muuttuvia sovituksia, kasari kiippareineen ja ysäri säksätyksineen, mutta jokainen biisi on tärkeä tarina oikeiden ihmisten elämästä.

2.Guns’n Roses – ”Welcome To The Jungle”

Isoveljeni huudatti tätä kappaletta c-kasetilta ollessani noin 12- vuotias, ja jotakin päässäni tapahtui. Irroitin välittömästi Michael Jacksonin julisteet seinältäni, ja tunsin outoa levottomuutta. ”Welcome to the jungle ! ” huusi Axl kuin junanpilli, ” joo joo, tulossa ollaan ” taisin vastata seinän läpi mutisemalla. Siitä asti on sitä viidakkoa etsitty, ja melkein löydettykin pari kertaa. Likaisen rockin kauneimpia huoneita koko Appetite – levy.

3. – ”Violator” (koko levy)

Olin jenkeissä 16- vuotiaana vaihto-oppilaana, ja päädyin siellä tietysti kummajaisporukoihin, jotka pukeutuivat mustiin ja kävivät beachilla vain yöaikaan, tekemässä tiedätte kyllä mitä. Siellä tätä sitten kuunneltiin, hattu päässä, auton ikkunat auki, ja edessä musta meri. Depparit on pysyneet hiljaisen hetken rakkaana toverina siitä asti, sanat on upeita, koneet ei ärsytä, ja laulussa on jotain maagisen goottilaista, ja kuitenkin tunnistettavaa ja inhimillistä.

4. – ”Soulfly (koko levy)

Porttiteoria levyni raskaaseen sarjaan. Järjetön groove, jonka intiaaniheimo patasettiensä kanssa saa Maxin taustalla aikasieksi tällä levyllä, houkutteli minut lopullisesti saatanallisen metallin maailmaan. Siitä se sitten jatkui Sepulturaan, Type Oohon ja pakko oli saada lisää, vaikka en vieläkään mikään erityisen rankka metalli chick olekaan. Kuulin Soulflyta ensimmäisen kerran maatessani joskus 90- luvun puolivälissä Cosmic Studion lattialla noin kello viis aamuyöllä, kun silloin paikka isännöinyt Lex Luthor läväytti soimaan Triben. En ole maailmamusiikki- naisia, mutta tässä on sellaista alkuvoimaa, että tekee mieli riisua itsensä alasti ja juosta metsään puremaan jäniksiltä niskoja poikki, vaikka onkin kasvissyöjä.

5. – ”MTV Unplugged Show”

Grungeajan helmi. TV: tä vältellyt Eddie lopultakin VHS:llä. Ylioppilasbilepäivänä sain tämän isoveljeltä käsiini, enkä muistanut edes meikata, kun piti katsoa Unplugged 29 kertaa peräkkäin. Varsinkin Porch – biisi, jossa Eddien tärisevät kädet, valtaviin tiloihin meno, tuoleilla kaatuilut ja itseensä kirjoittelut kasvoivat kerta kaikkisen ihastuttaviin mittoihin. Minulla ei ollut hajuakaan, miksi käsivarressa piti lukea Pro Choice, mutta se oli joka tapauksessa tärkeää, heti kirjoitettava, ja sellaisia merkkejä piti ihmisistä etsiä. Koen vieläkin takahuoneissa soittoniekkoihin törmätessäni lievää salaliittolaisuutta, kun päästään grunge aiheisiin, että sitä ollaan samaa heimoa….
Pearl Jam on Faith No Moren ja Smashin Pumpkinsin ohella yksi tuon ajan tärkeimpiä edelleen, täysin vapaata heittäytymistä, silti aitoa, tiukkaa ja älykästä.

6. – ”Buried Alive”

Maailman paras Meelis Niin soitti minulle puhelimestaan Otepia jollakin Manzanan Saksan kiertueella, ja biisi taisi olla Buried Alive. Olin tukka pystyssä, koska luulin uineeni sisään hakatun teinin päiväkirjaan, paitsi että tällä kertaa piesty tyttö nousi verilammikosta ylös, ja löi nyrkillä takaisin niin että hampaan lentelivät. Paitsi , että Otep on lesbo, kaunis ja älykäs, ja käyttää ääntänsä monilla avoilla, joita ihailen, hän myös kirjoittaa hyytävää tekstiä suoraa angstisen, piinatun, raiskatun, syömishäiriöisen, jätetyn naisen ytimestä. Esim filthee ja house of secrets, joissa hän raivoaa tytön roolissa itseään raiskaavalle isälleen, ovat sen tason sosiaalikauhua, että siihen ei moni uskalla. Biisit ovat hienoa groovea, sopivan raskasta ja silti selkeää. I Hate My Life on se tunne, kun viilteli itseään 19- vuotiaana laskuhumalassa, plus sata. Tykkään kuunnella rankempaa, mitä itse laulan, ja silloin se on Otep.

7. – ”Digging The Grave”

Patton on Jumala. Ei mulla muuta. Tätä biisiä ollemme vetäneet Manzanan kanssa vuosia keikoilla aika monessa maassa. Se korjaa kaikki mahdolliset energia epätasapainot hetkessä. Happy birthday, fucker! Pattonin äänirepertuaari on käsittämätön, välillä hän kirkuu kuin hakattu drag queen, murisee kuin metsän peikko, oopperoi täydellisen puhtaasti, räppää. Käsittämätön setä. Pidän myös hysteriasta, johon hän lietsoo itsensä käden käänteessä esim Making Enemies biisissä, se on harvinaista ja hienoa. Musiikillisesti Faith No More on pelkkää hienoutta, eihän siitä voi edes alkaa jauhamaan. Kyllä te tiedätte. Pattonin muut projektit ovat menneet yli, ali tai ohi, mutta niissäkin on hetkensä.

8. – ”Brazen (Weep)”

Herkkä ja julma, ihana Skin. Opettelin laulamaan Skunk Anansien Stooshin ja Linda Perryn levyn päälle. Brazenia on pakko vetää vieläkin Vihaisten Lesbojen keikoilla coverina. Itku tulee edelleen helposti, myös mikin varressa. Skunk Anansien tunne, yhtäaikainen pehmeys ja kovuus, sydämellinen ymmärrys ja silti vittumainen sivallus, on ehkä Tina Turnerin nahkahameen ohella se syy, miksi minusta tuli rocklaulaja.

Kommentoi julkaisua