Vaikutteeni kappaleina: Antti Kokko (Kalmah)

Kotimainen melodista death metallia soittava Kalmah julkaisee pitkän odotuksen jälkeen uuden albuminsa nimeltä ”Seventh Swamphony” kesäkuun 17. päivä Spinefarm Recordsin kautta. Kaaoszine tavoitti sähköpostitse yhtyeen kitaristina toimivan Antti Kokon, joka paljasti meille viisi albumia sekä kappaletta, jotka ovat häneen muusikkona vaikuttaneet eniten. Lue lisää nähdäksesi Antin valinnat sekä lukeaksesi miehen kommentit valintoihin liittyen.

1. KISS – ”I Love it Loud”:

”Ensimmäinen muisto siitä, miten joku musiikkillinen tuote voi kuulostaa niin hyvältä, että alan oikeasti tykätä siitä. Olin muistaakseni 6 vuotias, nousin ylös mummolan portaita Pohjois-Karjalan perukoilla. Portaiden yläpäässä oven takaa kuuluu mukavalla volyymilla hee-ee-oo-hei-jea. Pureskelin ruutipuppaa (takasin kauppohin!) ja pysähdyin kuuntelemaan, notta tämähän toimii! Sen jälkeen tietenkin koko mummolan reissu vierähti yläkerrassa serkkumiehen LP varaston parissa lähinnä komeita kansikuvia ihaillen, koska enhän minä itse levyihin saanu koskea. Naarmuuntuvat vielä.”

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

2. Metallica – ”Orion”:

”Olin jollakin nuori-suomi leirillä Pudasjärven Pintamon leirikeskuksessa about 10 v ikäisenä. Leiriltä löytyi myös vanhempaa jantteria, jotka oli jo perehtyneet raskaamman musiikin sarkaan. Muistikuvana on jäänyt nimenomaan Orion, joka luikerteli korvista sisään ja iski lujaa! Tottakait leirin tiimoilla myös sitten muut Puppetsin viisut tuli hinkattua tarkkaan ja olin kyllä totaalisen myyty. Taisi olla niin, että mankassa ei muu kasetti koko leirin aikana sitten soinutkaan.”

3. Sepultura – ”Schizophrenia”:

”Elettiin 80 luvun loppua. Tästä itselle rakkaasta metallin kulta-ajasta voisi nostaa vaikka kymmenkunta lättyä esille, mutta päädyn Sepulturan skitsoon. Velimies oli jo totaalisen syvällä metallin kurkussa. Hyllystä löytyi kaseteilla vaikka mitä mössä ja kuraa, mutta myös kaikki tuon ajan trash, heavy rock jne. helmet. Muistuu kuitenkin mieleen eräs iltama, kun pitkätukkaa oli huone täynnä ja LP-soittimeen kaivettiin uusi Oulun Antikvariaatti tuliainen. Tässä vaiheessa jo itsekkin olin alottanu kitaransoiton. Heti ensimmäisestä viisusta alkaen tuli selväksi, että homman nimi täytyy olla helvetinmoinen downstroke, hillitön rappaaminen ja meininki. Upa-upaa ja riffiä. Voisi sanoa, että tämä levy oli oman soitannan ja erityisesti soittotyylin kannalta erityinen käännekohta.”

4. Megadeth – ”Countdown to Extinction”:

”Vaikka Rust in Peace oli ensimmäinen fyysinen CD, jonka olen ikinä itsellin hankkinut ja totaalisen puhki kuunnellu, niin nostan kuitenkin itsellin tärkeimmäksi nimenomaan sitä seuraavan tuotoksen. Muistoissa säilyy ikuisesti totaaliset kinat ja taistelut siitä, kumpi näistä on se parempi. Voisi sanoa, että Rusti ottaa sen 99 pinnaa, mutta Countdown menee yhdellä edelle minun kirjoissa. Rustin riffit ja soolot iskivät todella kovaa. Aloin sen myötä kiinnostua erityisesti sooloamisesta. Marty Friedman nousi idoliksi nr. 1. Sen minkä Rustilla Dave et co alotti jalostui mielestäni Countdownilla vielä astetta paremmaksi. Asia, joka määrittele itselle tärkeimmät on myös se tunne, joka tulee aina mieleen, kun levy laitetaan soittimeen. Countdownin soidessa tulee aina mieleen meidän vanha massi (oranssi Opel Record), jonka kasettisoittimessa oli Kyprokselta ostettu halpa Countdown kopio ja olimme aamuaikasella haulikoiden kera matkalla kohti maalinnun mehtyytä. Voin tätä kirjoittaessakin haistaa syksyn tunnelman. Molemmat levyt on täyttä timangia edelleen.”

5. Paradise Lost – ”Icon”:

”Gothikit, Lostit ja Shades oli kuunneltu hyväksi. Velipoika toi Oulun tuliaisena Icon LP:n. Intron ja sitä seuraava Embers Fire veivät mennessään. Kerrassaan loistava lätty alusta loppuun. Tämän lätyn kohdalla ei väsyttäny puolessa välissä mennä vaihtamaan puolta. Kuten edellisessä myös tämän kohdalla mehtymuistot kultautuu. Todellista mehtymusaa. Nauhotettu Icon kasetti massin soittimessa sai aina Tapion heltymään. Kestää kulutusta yhä edelleen. Soundit toimii edelleen ja bändi toimii. Eräs harvoja vanhoja hyviä, jotka yhä edelleen osaa. Uusin Tragic Idol on oikeastaan kymmeneen vuoteen ainoa metallilevy, joka omissa korvissa toimii.”