Ruotsalainen klassisen brittirockin perässähiihtäjä Dead Lord on päässyt neljänteen kokopitkään albumiinsa asti. Yhtyeen uljaasti soiva kokonaisuus tottelee nimeä ”Surrender”. Ruotsalaisnelikko on omat Thin Lizzynsa, Nazarethinsa ja UFO:nsa kuunnellut välillä jopa niin hyvin, että yhtye pesee esikuviensa biisien keskimääräisen tason ollessaan kautta linjan reilusti keskivertoa viiksiheviyhtyettä reilusti korkeammalla.

Albumin avaavat ”Distance Over Time”, ”Letter From Allen St.” ja ”Authority” ovat oikein mallikelpoista Scott Gorhamin ja Gary Mooren nerokkaan kitaratyön jäljittelyä. Samaa voi sanoa albumin loppupuolelta löytyvästä, maailmanluokan tasoa olevasta, vanhan liiton hard rock -biisistä ”Dark End Of The Rainbow”.

Dead Lordin laulaja-kitaristi Hakim Krimin ja kitaristi Martin Nordinin vahvuuksia ovat ennen kaikkea kovatasoiset, vaikkakin vanhojen suuruuksien käyttämille sävel- ja rytmikierroille kovinkin leimalliset kappaleet. Rumpali Adam Lindmark ja basisti Ryan Kemp ymmärtävät myös erinomaisesti kyseisen tyylin päälle ja petaavat oikein jämäkät pohjat rennosti rullaaville ja tunteikkaille kappaleille.

Albumin kymmenestä biisistä oikeastaan ainoastaan albumin puolivälistä löytyvä nössöily ”Messin’ Up” ja albumin päättävä tyhjäkäyntirock ”Dystopia” jäävät selkeästi vaisummiksi verrattuna ”Surrenderin” muutoin tasavahvaan ja laadukkaaseen, tyylikkäisiin riffeihin, komppikiertoihin ja tunteikkaita terssiharmonioita sylkevien melodiakitaroiden kyllästämään materiaaliin.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

Dead Lordin musiikin persoonallisuuden puutettakin suurempi ongelma on kuitenkin vokalisti Hakenin laulun tasapaksuus ja yksiulotteisuus, mikä korostuu levyn edetessä loppuaan kohti. Mies kyllä hallitsee melodialinjojen rakentelujen käytön Phil Lynottin koulukunnan pitkän oppimäärän mukaisesti, mutta liian monessa kohtaa ”Surrenderin” levykokonaisuutta tulee mieleen, että Hakenin puolelta biisit ovat enemmänkin Idols-maiseen tyyliin tasaisen kiltisti ja pehmeästi läpi laulettuja. Biisien lauluraidoista puuttuu se rähinä, dynamiikka ja lopullinen heittäytyminen hieltä haisevan rock ’n’ rolliin, joka saa raavaammankin uroksen poskilta krokotiilin kyyneleet valumaan. Pari kertaa pitkin albumin mittaan havahtuu ikävästi myös siihen, että myös herran lauluvire pettää parissa ratkaisevassa kohdassa. Jos herran ulosanti olisi raspivoittoisempaa ja sisältäisi enemmän atakkia, vireongelmatkin olisi helppompaa antaa anteeksi, mutta tässä kontekstissa ja musiikillisessa ympäristössä ne ennemminkin korostuvat entisestään.

Ei käy kieltäminen, etteikö Dead Lord tekisi todella laadukasta retrahtavaa hard rockia. Kuitenkin kyseisessä musiikinlajissa se tärkein eli timanttinen ja kuulijan väkisin mukanaan biisien syövereihin tempaava yhtyeen pää, vokalisti, heiltä auttamattomasti puuttuu. Vaikka olisikin täysin sattumanvaraista ja tahatonta, albumin kansi kertoo itse asiassa kyseisestä problematiikasta hykerryttävän paljon.

8-/10

Kappalelista:

1. Distance Over Time
2. Letter From Allen St.
3. Authority
4. Evil Always Wins
5. Messin’ Up
6. Dark End Of The Rainbow
7. Bridges
8. The Loner’s Ways
9. Gonna Get Me
10. Dystopia