Vakavampaa brittirokkia ja nauruterapiaa – Wayward Sons ja Steel Panther Helsingissä 19.1.2020

Helsingin The Circuksessa oli mahdollista nähdä tammikuisena sunnuntaina kaksi aivan eri lähtökohdista ammentavaa yhtyettä yhdellä iskulla: totisempaa brittirokkia esittävä, vasta muutaman vuoden ikäinen Wayward Sons ja amerikkalainen pitkän linjan parodiaheviyhtye Steel Panther. Mietin aluksi melkoisen skeptisesti, miten ihmeessä tämä kombinaatio sopisi samaan iltaan ja saisiko Suomessa varsin tuntematon Wayward Sons kylmää kyytiä Steel Pantheria katsomaan tulleelta runsaslukuiselta yleisöltä.

Olin epäilemättä yksi niistä harvoista, jotka olivat tulleet keikalle ensisijaisesti Wayward Sonsia katsomaan. Laulaja Toby Jepson ansaitsi 80-luvulla kannuksensa Little Angels -yhtyeessä, jonka faneihin itsekin lukeudun. Ahkera mies on lisäksi uransa aikana ehtinyt tehdä useita soololevyjä ja laulaa niin Gunissa kuin Fastwayssakin. Jepsonille tämä ei suinkaan ollut ensimmäinen vierailu Suomessa. Mies lauloi kesällä 2011 Tampereella Sauna Open Air -festareilla Dio Disciplesissa Dion kappaleita Tim ”Ripper” Owensin kanssa vuorotellen. Nyt oli kuitenkin mielenkiintoista nähdä Jepson luotsaamassa ihan omaa bändiään ja esittelemässä suomalaisille itse kirjoittamiaan kappaleita.

Napakasta 45-minuuttisesta setistä tasan puolet oli vuoden 2017 esikoislevyltä ”Ghosts of Yet to Come” ja puolet viime vuonna julkaistulta kakkosalbumilta ”The Truth Ain’t What It Used to Be”. Wayward Sonsin musiikkia on vaikeahkoa lokeroida yksiselitteisesti, sillä mukaan mahtuu niin tuhdimpaa rymistelyä kuin kepeämpääkin hard rockia – onpa joissakin kappaleissa kuultavissa punkahtaviakin sävyjä. Useimmat Jepsonin sanoitukset ovat yhteiskunnallisesti kantaaottavia, ja hän vaikuttaa olevan vihainen monellekin epäkohdalle, mikä saattaa tehdä tietyistä kappaleista hieman paasaavan kuuloisia. Mies on taitava laulaja, jonka ääni taipuu mainiosti niin melodisempaan tulkintaan kuin raaempaan huutoonkin. Setti painottui menevämpään materiaaliin, mutta rauhallisemman ”Little White Liesin” aikana vedettiin hetken aikaa happea. Jepson naureskeli itseironisesti loppukeikasta olevansa jo vanha (mies on 52-vuotias), koska energinen esiintyminen sai hänet puuskuttamaan ja hikoilemaan reippaasti. Kaikkensa näytti lavalla antavan koomisuuden rajamailla häilyen riehunut basisti Nic Wastell, ja näppärästi soittaneesta soolokitaristi Sam Woodista paistoi vilpitön soittamisen riemu. Myös rumpali Phil Martinin rennon letkeää soittoa oli ilo kuunnella ja katsella. Kosketinsoittaja Dave Kempilläkin oli tärkeä rooli yhtyeen soinnin kannalta, mutta lavalla hän jäi näkymättömäksi hahmoksi huomattavasti eloisampien bändikaveriensa rinnalla.

Aluksi yleisö otti Wayward Sonsin vastaan varautuneen kohteliaasti. Pikkuhiljaa alkoi näkyä yhä useampia tahdissa hyväksyvästi nyökkiviä päitä, ja vaikutti siltä, että aplodit voimistuivat jokaisen kappaleen myötä. Yhtye sai pääbändiä odottelevan yleisön selvästi keskimääräistä paremmin heräämään. Brittiviisikko esiintyi anteeksi pyytelemättömän itsevarmasti sortumatta kuitenkaan röyhkeyteen tai sisäänpäin kääntyneisyyteen. Jepson otti sopivasti kontaktia paikalla olijoihin ja sai innostettua lähes koko salin parvea myöten osallistumaan joukkotaputuskohtaankin. Bändi vaikutti keikan lopussa erittäin tyytyväiseltä, ja uskallanpa veikata, että se onnistui reippaan maanläheisellä suorituksellaan herättämään useammankin kuulijan kiinnostuksen musiikkiaan kohtaan.

Kappalelista/Wayward Sons:

  1. Any Other Way
  2. Don’t Wanna Go
  3. As Black as Sin
  4. Ghost
  5. Little White Lies
  6. Alive
  7. The Truth Ain’t What It Used to Be
  8. Small Talk
  9. Joke’s on You
  10. Until the End

Ensimmäisenä Steel Pantherin faneista pisti silmään se, että paikalla oli hämmästyttävän paljon nuorta väkeä. Olin odottanut näkeväni eniten itseni kaltaisia, 80-luvun sukkahousuhevin kanssa varttuneita rokkareita, jotka ovat todistaneet omin silmin ja korvin livenä useita Steel Pantherin esikuvista ja irvailun kohteista. Jostain syystä yllätyin siitä, että nuoriso on löytänyt tällaisen parodiahevibändin näin sankoin joukoin – toki myös ilahduin. Huomionarvoista oli myöskin lähes naamiaisasumaisen pukeutumisen runsas määrä. Yksi asia yhdisti kuitenkin kaiken ikäisiä ja villisti tai perinteisesti keikalle sonnustautuneita: me kaikki olimme tulleet pitämään hauskaa, rokkaamaan kuin viimeistä päivää ja nauramaan hyväntahtoisesti Steel Pantherille ja bändeille, joilta se on häpeilemättä varastanut vaikutteita – mutta myös itsellemme.

Tämä oli ensimmäinen kokonaan näkemäni Steel Panther -keikka, joten en osaa sanoa, kuinka suuri osa tämäniltaisista tarinoista ja vitseistä oli aiemmilla kiertueilla kuultuja ja jaksavatko ne hymyilyttää kerta toisensa jälkeen. Ensikertalaisen näkökulmasta homma ainakin toimi erinomaisesti niin musiikillisesti kuin stand up -komiikan puolestakin. Tuskin olen nauranut koskaan millään keikalla yhtä tiuhaan tahtiin ja yhtä makeasti kuin tällä. Poskilihaksia särki vielä seuraavanakin päivänä. Näiden amerikkalaisveijareiden jutut ovat kuitenkin niin roiseja, että ihan kaikille tämän musiikkigenren ystäville en uskaltaisi tätä yhtyettä varauksetta suositella. Valtaosa Steel Pantherin kappaleita edes joskus kuulleista taitaa kuitenkin tietää, että bändin seksipainotteiset välispiikit ja sanoitukset eivät ole niin sanotusti poliittisesti korrekteja, joten toivottavasti monikaan bändin keikalle uteliaisuudesta tulleista ei lähde kotiin mielensä pahoittaneena.

Pitkähkön intron jälkeen keikka läväytettiin vauhtiin tehokkaasti ”Eyes of a Pantherilla”. Pian minulle valkeni, että vaikka heviparodia, itseironinen huumori ja rasvaiset jutut ovat tämän porukan tavaramerkkejä, lavalla oli neljä tonttinsa loistavasti hallitsevaa muusikkoa ja viihdyttäjää. Biisien ei ollut tarkoituskaan olla omaperäisiä, vaan korvat löysivät lähes jokaisesta illan aikana kuullusta kappaleesta tutun kuuloisia kohtia tuoreella otteella esitettynä. Erityisen ilahduttavaa oli katsella laulaja Michael Starrin leveää hymyä, joka säilyi miehen kasvoilla läpi keikan viestien siitä, että myös lavan sillä puolen oli kivaa.

Jokaisella bändin jäsenellä on oma roolinsa ja omat maneerinsa, ja basisti Lexxi Foxxxin päätehtävä oli keskittyä hyvältä näyttämiseen ja poseeraamiseen – ja tietysti basistina olla yhtyeen yksinkertaisin hahmo. Hänellä oli lavan sivussa oma kauneuspöytänsä, jolla nököttänyt hiuslakkapullo oli ahkerassa käytössä. Peili ja huulipuna nähtiin niin ikään usein Lexxin kädessä. Lexxi sai myös esitellä erikoistaitojaan lyhykäisessä soolossaan, joka oli täysin omaa luokkaansa. Se ei kuitenkaan ollut bassosoolo, vaan ”tukkasoolo”. Tämä toteutettiin niin, että Michael ja Satchel asettuivat Lexxin molemmin puolin ja puhalsivat lehtipuhaltimen ja hiustenkuivaajan välimuodon näköisillä vekottimilla ilmaa häntä kohti, ja Lexxi heitteli tukkaansa näyttävästi puolelta toiselle. Nerokasta! Perinteisempikin soolo kuultiin myöhemmin, kun Satchel esitteli kitaristin taitojaan.

Yleisö oli alusta asti todella antaumuksella menossa mukana. Kaikkien kappaleiden kertosäkeet olivat erittäin tarttuvia ja tekivät yhteislaulannasta helppoa ja nautinnollista. Jotkut rohkeimmat halusivat osallistua show’hun tavanomaista näyttävämmin. ”Asian Hookerin” jälkeen lavalle nousi tottunein elkein nainen, jonka osuudesta oli todennäköisesti sovittu etukäteen – sen verran itsevarmaa ja harjoitellun oloista oli hänen esiintymisensä. Kitaristi Satchel oli vaivautunut opettelemaan hiukan suomen kieltäkin. Kädestään luntaten hän kehotti ”nä-jy-tä tissit”, ja nainenhan teki auliisti työtä käskettyä. Lisäksi Satchel halusi avautua meille, että Michaelilla on ”pieni muna”. ”Weenie Ridea” ennen oman osuutensa parrasvaloista kävi lunastamassa toinen esiintymishaluinen nainen, jolle kukin bändiläinen luikautti oman pikku balladinsa kerrassaan hulvattomin sanoituksin ennen varsinaisen biisin esittämistä. Rumpali Stix Zadinia tuli tässä yhteydessä lavan etureunaan soittamaan koskettimia ja osoitti myös, että hänellekin on suotu laulunlahjoja. Jälleen nähtiin vilauttelua bändin yllyttämänä, ja edelleen näytti vahvasti siltä, että tämäkään ohjelmanumero ei ollut täysin spontaani. Huomattavasti kotikutoisempaa bailaamista nähtiin loppukeikasta kahden kappaleen aikana, kun yhtye kutsui kaikki halukkaat naiset lavalle tanssimaan ”Party All Day (Fuck All Night)in” ja ”17 Girls in a Row’n” tahtiin. Yllättävän iso tanssikaarti saatiinkiin kokoon, vaikka oltiin pidättäytyneessä Suomessa ja vieläpä sunnuntai-iltana. Toisaalta nostan hattua kaikille rohkeille osallistujille, mutta en voi kiistää, etteikö joidenkin kohdalla myötähäpeän määrä olisi ollut melkoinen. Osa näytti nauttineen vähän turhan hanakasti ilolientä, mikä sai aikaan tanssikuvioita, joilla ei ehkä liiemmin kannata jälkipolville ylpeillä.

Todellinen yllätys koettiin hiukan ennen encorea. Bändi alkoi höpistä Five Finger Death Punchin jäsenten olevan talossa, enkä varmaankaan ole ainoa, joka luuli sen olevan steelpanthermaista hupihöpinää, vaikka tiesinkin, että 5FDP:llä olisi huomenna oma keikka Helsingissä. Vaan kuinka ollakaan: Steel Pantherin seuraan liittyi kuin liittyikin irrottelemaan yhtyeen kolme jäsentä: kitaristi Jason Hook, basisti Chris Kael ja rumpali Charlie Engen. Tällä porukalla sitten tempaistiin vähän niin ja näin sujunut Van Halenin ”Ain’t Talkin’ ’Bout Love”. Tätä en ihan äkkiä olisi uskonut näkeväni.

Ilta oli kaikin puolin todella onnistunut, viihdyttävä ja hauska. Pelkoni Wayward Sonsin sopimattomuudesta Steel Pantherin lämmittelijäksi osoittautui onneksi turhaksi, vaikka bändit hyvin erityylisiä ovatkin. Olin aiemmin siinä harhaluulossa, ettei Steel Pantherin edustama meininki olisi välttämättä minun juttuni, mutta sehän upposi kuin kuuma veitsi voihin. Tällainen nauruterapia tarjosi parasta piristystä ja pakoa arjesta. Tämä hulvattoman hullu amerikkalaissakki sai ainakin yhden uuden fanin, joka aikoo ehdottomasti tutustua heidän tuotantoonsa paremminkin. On muuten ollut kohtalaisen vaikeaa pitää kielensä kurissa julkisilla paikoilla, kun Steel Pantherin tarttuvat kappaleet soivat lähes päivittäin päässä ja on tehnyt mieli hoilottaa antaumuksella ääneen vaikkapa ”fuck everybody, everybody can suck my dick…”

Kappalelista/Steel Panther:

  1. Eyes of a Panther
  2. Let Me Cum in
  3. All I Wanna Do Is Fuck (Myself Tonight)
  4. Asian Hooker
  5. Party Like Tomorrow Is the End of the World
  6. Poontang Boomerang
  7. Fuck Everybody
  8. I Ain’t Buying What You’re Selling
  9. Weenie Ride
  10. Party All Day (Fuck All Night)
  11. 17 Girls in a Row
  12. Community Property
  13. Ain’t Talkin’ ’Bout Love (Van Halen cover)
  14. Death to All but Metal

Encore:

  1. Gloryhole

 

Teksti: Eija Virtanen

Kuvat: Eevamaija Virtanen

Kommentoi julkaisua