Väkevä festarikesän avaus: Steelfest 2018, osa 2/2

Kesän festarikausi avattiin perinteisesti jo seitsemättä kertaa Suomen Hyvinkäällä, jossa Villatehtaalla oli turha odotella radion soittolistoilla kyllästymiseen asti toistettuja ralleja. Steelfest Open Air oli haalinut esiintyjälistaansa jälleen jo ennakkoon tajuttoman hyvältä maistuvan yhdistelmän. Jos perjantaina katselimme hiukan kauhulla aikatauluja, niin sama tuntui jatkuvan myös lauantaina.

Lauantai 19.5.2018: Paluukeikkoja ja kuoppajaisia

Riku: Tämänvuotisen festariraporttimme kirjoitusosia ei tarvinnut sen suuremmin arpoa, sillä siinä missä kollega Peltonen hehkutti etukäteen perjantain olevan hänelle kovempi päivä, itse odotin enemmän lauantaita. Ehkä ulkomaanvieraiden kohdalla tapahtuman kohokohdat menivät itsellänikin melko lailla fifty-sixty, mutta lauantain tarjosi muutaman kovan kotimaisen täkyn, joita en ollut aikaisemmin livenä todistanut. Näistä ensimmäinen toimi lauantain osalta koko tapahtuman avaajana, joten huolimatta siitä, että uni olisi vielä maistunut, oli festarialueelle könyttävä klo 14 todistamaan Hyvinkään omien poikien Hin Onden nousua lavalle.

Muun muassa Azaghalin, Wyrdin sekä Vargravin jäsenistä koostuva Hin Onde toimi aktiivisena 2000-luvun alkupuolella julkaisten kaksi täyspitkää ”Songs of Battle” (2000) ja ”Shades of Solstice” (2003). Näistä etenkin ensimmäinen soi aikoinaan hyvinkin ahkerasti allekirjoittaneen levysoittimessa. Yhtyeen folkahtava pakanametalli toimi myös livenä näin 15 vuoden tauon jälkeen varsin mallikkaasti, etenkin debyytiltä lohkaistut nimikappale ”Songs of Battle”, ”Fimbulwinter” sekä ”Paganheart” nostivat festaritunnelman heti alkupäivästä korkealle. Erinomainen nostalgiapläjäys.

Myös sisälavan korkanneen toisen kotimaisen yhtyeen, Nattfogin, esiintyminen oli itselleni ensimmäinen kerta, kun pääsin todistamaan bändiä livenä. Jopa Nattfogin esiintymistä enemmän ihmettelin yleisön paljoutta. Sillä jos joskus on tullut oltua Steelfesteillä katsomassa lauantain ensimmäisiä esiintyjiä niin, että paikalla on viisi valokuvaajaa ja suurin piirtein yhtä monta naamaa yleisössä, oli sisähalli tällä kertaa täynnä liki puoleenväliin asti. Nattfog suoriutui esiintymisestään runsaslukuisen yleisön edessä virheettömästi, esittäen muun muassa uuden kappaleensa ”Yön Varjoista” ensimmäistä kertaa livenä, mutta sanalla sanoen perusvarma suoritus ei vielä siivitä mihinkään ylisanoihin.

Seuraavana ulkolavalla asteli ruotsalainen Skogen, jonka melodinen black metal pelkistettynä ilman minkäänlaista rekvisiittaa auringonpaisteessa oli melkoinen pettymys. Jos yhtye on levyilläkin jäänyt itselleni lähinnä sille ”ihan OK” -tasolle, Steelfesteillä olin ikään kuin antanut yhtyeelle mahdollisuuden nostaa itsensä sieltä porrasta ylöspäin. Vaisu ja aristeleva esiintyminen ei tätä kuitenkaan millään lailla edesauttanut.

Rudi: Itsehän sain raahattua itseni Villatehtaan porttien sisäpuolelle vasta Skogenin aloitellessa settiään. Vatsa täynnä kuollutta eläintä raahustin paikalle katsomaan tätä “metsäbläkkistä”, jota en aikaisemmin ollut livenä päässyt todistamaan. Mutta kuten kollega Mäkinen sanoi, ei auringonpaahteessa kylpevä ulkolava ehkä ollut paras mahdollinen miljöö näille ruotsalaisille. Ei bändi missään tapauksessa huono Steelfesteillä ollut, mutta oma senhetkinen mielentila ei ollut kaikista vastaanottavaisin sille.

Asagraum on ilahduttanut levysoitintani viime vuonna melko ahkeraankin, mutta nyt henki oli lähteä siinä vaiheessa, kun astuin sisätiloihin. Tästä johtuen jaksoin seurata keikkaa vain vajaan biisin verran, sitten oli päästävä haukkaamaan happea ulkotiloihin. Kuvaajamme hra Kormu toki kerkesi jo ennen poistumistani hehkuttaa kovaan ääneen, että tässä on ehdottomasti festarin kovin bändi! Jotenkin olin tulkitsevinani, että tähän lausuntoon saattoivat osittain vaikuttaa myös ulkomusiikilliset seikat. Onneksi festariyleisöstä löytyi Teemu, joka itse tarjoutui kirjoittamaan tästä bändistä, joten annetaan hänelle suunvuoro:

Myös täällä on ollut näiden hollantilaisnoitien albumi kovassa kuuntelussa, joten odotukset Steelfest-keikalle olivat kohtuullisen korkealla edelliskerran pettymyksestä huolimatta – ja kyllähän niihin kunnialla vastattiinkin! Psykedeelinen, mutta vahvasti perinteisiin nojaava black metal nimittäin väritti ja venytti omaa sielunmaisemaani siihen malliin, että transsiinhan siinä vaipui viimeistään laulun astuessa kehään. Sävellyksiin on ikuistettu jotain niin henkilökohtaista ja aitoa, että kokemukset tuntuvat todellisilta myös omassa elämässä – liikuttiin sitten ”Transformationin” manaavassa vihanpuuskassa tai ”Carried by Lucifer’s Wingsin”  voitokkaissa tunnelmissa. Tämä ei tietysti olisi välittynyt ilman asiansa osaavaa livekokoonpanoa, eikä rumpalinvaihdos ole nähtävästi bändin menoa haitannut. Varsinkin keulahahmo Obscura peittoaakin hyisellä olemuksellaan ja sielua repivällä laulullaan monet kollegansa sukupuoleen katsomatta. Kuulin jälkikäteen muutamia kommentteja äänentoisto-ongelmista, mutta suoraan sanottuna en tällaista hurmoksessani huomannut, joten mistään vakavasta tuskin oli kyse, eikä ainakaan eturivissä turhan väljää missään vaiheessa ollut. Oli miten oli, Asagraum näytti mihin livemusiikki parhaimmillaan pystyy ja nousi heittämällä koko festarin, ellei jopa kaikkien todistamieni keikkojen kärkeen jo pelkän elämyksen ansiosta. Kollegat kertovat seuraavaksi, millaisissa tunnelmissa lauantai jatkui.

Rudi: Kuopiolainen Demilich on siitä mielenkiintoinen bändi, ettei se pitkän – vaikkakin repaleisen – historiansa aikana ole julkaissut kuin yhden täyspitkän demojen lisäksi. Siitä huolimatta bändi nauttii suurta kunnioitusta alalla. Ja miksipä ei nauttisi, koska se tekee homman kuten itse haluaa – ja tekee sen vielä kaiken lisäksi hyvin. Steelfesteilläkin Demilich heitti takuuvarman ja vahvan keikan, jolla se osoitti olevansa yhä hyvässä kunnossa. Perjantaihin verrattuna myös ulkolavan soundit toimivat lauantaina hienosti, kun tuuli ei häivyttänyt ääntä. Kuopiolainen death-pumppu paahtoi menemään mallikkaasti, mutta ei mitenkään erityisen mieleenpainuvasti.

Riku: Täytyy myöntää, että Hin Onden esiintymisen jälkeen itselläni oli hiukan odottava tunnelma, joten siitäkin syystä muutama yllä mainittu yhtye jäi hiukan vähemmälle huomiolle. Olin kyllä paikalla mutten läsnä, sillä odotin jo vesi kielellä seuraavaa esiintyjää, joka oli itselleni yksi tämän vuoden Steelfestin kohokohdista. Kotimainen Alghazanth on pikkuhiljaa lopettelemassa kunniakasta yli 20 vuoden uraansa, jota olen itsekin saanut seurata aina yhtyeen alkuajoista vuoden 1996 ”Behind the Frozen Forest” -demosta lähtien. Jos on yhtye kehittynyt alkuaikojen ”metsä- black metalista” selvästi monimuotoisempaan suuntaan, on yhtyeen intensiivisyys noussut potenssiin kymmenen. Tätä todisti jo muutama kuukausi sitten julkaistu yhtyeen viimeiseksi albumiksi jäävä ”Eight Coffin Nails” sekä myös Steelfestin esiintyminen. Ei Alghazanthin lavaesiintyminen sinällään mitään kummallista tarjoillut, mutta yhtyeen riipivän kaunis black metal verhoiltuna majesteetillisen massiivisella äänimaailmalla oli todellista korvakarkkia, joka huipentui päätösraitaan ”As Nothing Consumes Everything”. Tavallaan sääli, että yhtye lopettaa juuri, kun se on elämänsä vedossa. Mutta toisaalta, jos tuntuu, että kaikki on annettu, huipulta on helppo lopettaa.

Rudi: Ja miten tyylikkäästi Alghazanth tuon lopettamisen tekikään! Steelfestin esiintymisessä oli jotakin surullisen kaunista, jopa liikuttavaa. Yleisö osoitti myös kunnioitustaan tälle yhtyeelle, eli joka solulla mukana. Kuuleman mukaan hautajaisia vietetään vielä kesäkuussa, mutta monelle Steelfest jää varmaan viimeiseksi mahdollisuudeksi todistaa bändi livenä. Mitä lie festaripölyä omaankin silmään tuntui vähän lennähtäneen.

Riku: Skottilaisen Saorin keikka ulkolavan puolella meni itseltäni suurimmaksi osaksi jalkojen lepuuttamiseen, mutta kuten kollega Peltonen jo perjantain raportissa totesi, on Steelfestin istuma-alueet järjestetty siitä mukavasti, että ulkolavalla esiintyvien yhtyeiden musiikista voi nauttia siitä huolimatta, ettei välitöntä katsekontaktia lavalle ole. Yhtyeen heleästi soiva folk/black metal viululla höystettynä soi joka tapauksessa sen verran kauniisti, että päätin itsekin täydentää levykokoelmaani yhdellä puuttuvalla Saorin albumilla, kun siihen tapahtumassa mahdollisuus tarjoutui.

Seuraavana sisälavan vallannut ruotsalainen veteraaniyhtye Necrophobic oli niin paska, että kollega Peltonen saa luvan haukkua sen pystyyn. No, ei. Helvetin hyvä se oli. Vai mitä sanoo Rudi?

Rudi: No, Rudihan tykkäsi. Tykkäsi ihan pirusti. Tämä taisi tulla selväksi toveri Mäkiselle (ja ehkä muutamalle muullekin) jo lauantain aikana. Necrophobicin keikka oli silkkaa turpaanvetoa heti “Mark of the Necrogram” -aloitusbiisin ensitahdeista lähtien. Tämä bändi on todellinen esiintyjä! Tänä vuonna ilmestyneen levyn “Pesta”– ja “Tsar Bomba” -kappaleet olivat odotetusti levyn aloitusbiisin lisäksi keikkasetissä mukana ja toimivat loistavasti; mutta myös vanhempaa materiaalia saatiin kuulla. Bändiin palannut vokalisti Anders Strokirk kyselikin jossakin vaiheessa, onko yleisö valmis palaamaan vanhan materiaalin pariin – ja tokihan se oli. Esimerkiksi “Revelation 666” sai porukan puimaan nyrkkiä ilmassa vähintäänkin samaan tahtiin kuin uusimman levyn materiaali. Tässä oli myös ainoita festarin bändejä, joka palasi lavalle setin soitettuaan – tai sitten piti vain hiukan pidemmän tauon biisien välissä. Tietty soittoaikahan kaikille bändeille festareilla on suotu. Necrophobic oli itselleni ehdottomasti lauantain kirkkain timantti, jossa yhdistyi hyvä musiikki ja intensiivinen esiintyminen. Bändi hellii sekä kuulo- että näköaistia. Keikan jälkeen kävelin merkkaritiskille ja sijoitin ropojani bändin t-puseroon, vaikka olin asettanut itselleni totaalisen t-paitojenostokiellon. Festari-illan lopuksi pääsimme vielä henkilökohtaisesti kertomaan yhtyeen jepeille, kuinka hyvin he meitä viihdyttivät. Missä tämän voisi nähdä seuraavaksi (heti kun lähestymiskielto on kumottu)?

Riku: Se täytyy tämän vuoden Steelfesteiltä todeta pettymykseksi, että olen aiempien kuuden vuoden aikana löytänyt esiintyvistä artisteista lukuisia itselleni uusia tuttavuuksia, jotka ovat siis olleet itselleni aiemmin täysin tuntemattomia mutta kolahtaneet nimenomaan Steelfest-esiintymisen ansiosta. Huolimatta liki 6 000 levyn kokoelmastani tänäkin vuonna näitä mahdollisuuksia oli muutama, mutta ei niistä yksikään suuria väristyksiä aiheuttanut. Yksi näistä mahdollisuuksista oli kanadalainen Forteresse, jonka ranskankielinen black metal ei kyllä omiin korviini kolahtanut sitten yhtään. Saatan olla vain väärää kohderyhmää, mutta en tähän hätään keksi ainuttakaan yhtyettä viime vuonna Steelfesteillä esiintyneen Peste Noiren lisäksi, joka saisi ranskan kielen metallimusiikissa millään lailla toimimaan.

Rudi: Tässä joudun itsekin komppaamaan Rikua. Yritin kovasti seurata Forteressen esiintymistä, koska tämä kanadalainen tuntui olevan hyvin odotettu vieras. Mutta jouduin antamaan jossakin vaiheessa periksi ja toteamaan, että tämä on kyllä melko tylsä.

Riku: Toinen näistä uusista tuttavuuksista oli myös seuraava sisälavan esiintyjä, tsekkiläinen Cult Of Fire, joka on jostain kumman syystä noussut vasta viime vuosien aikana pinnalle, vaikka yhtyeen molemmat täyspitkät albumit ovat jo viiden vuoden takaa. Liekö tähän ”hypetykseen” sitten syynä muutama vuosi sitten debyyttialbuminsa julkaissut ja kovasti hehkutettu puolalainen Batushka, sillä kovasti näitä yhtyeitä on eri keskusteluissa vertailtu. Samalla tulikin kerrottua se syy, miksen ole Cult Of Fireen jaksanut aiemmin tutustua: en ole Batushkaa koskaan ymmärtänyt. Yhtäläisyyksiä näissä ”ortodoksista black metalia” soittavissa yhtyeissä on toki messuavan lavaesiintymisen osalta, joka on suoraan sanottuna kaavuista ja kynttilöistä huolimatta helvetin tylsää katsottavaa. Mutta se täytyy Cult Of Firesta sanoa, että siinä missä Batushkan musiikki menee itselläni yhdentekevänä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, oli Cult Of Firella musiikillisesti selkeästi enemmän koukkuja. Ei tämäkään esitys suuria väristyksiä aihettanut, mutta sen verran kuitenkin, että yhtyeelle täytyy antaa mahdollisuus myös levysoittimessa.

Rudi: Minä taas nostaisin Cult of Firen selkeästiillan kakkospallille. Bändi luo keikallaan tietyn tunnelman, joka on yhtä aikaa sekä kaunista että aggressiivista. Eeppistä tunnelmaa luodaan musiikin lisäksi myös tuolla “messuavalla lavaesiintymisellä”, joka minusta puolestaan on kaunista, niin kaunista. En pettynyt tämän tsekkiläisen kohdalla Steelfestissäkään.

Riku: Saksalainen black/death metal -jyrä Necros Christos taas oli itselleni entuudestaan hyvinkin tuttu ja yksi tämän vuoden odotetuimpia esiintymisiä. Yhtyehän julkaisi juuri Steelfestin korvilla kolmannen ja viimeiseksi jäävän täyspitkän albuminsa ”Domedon Doxomedon”, mutta lieneekö levyn virallinen julkaisupäivä, joka oli päivää ennen Steelfest-esiintymistä, syynä siihen, että yhtye keskittyi vielä tällä keikalla enemmän vanhempaan materiaaliinsa. Hyvä näin, sillä itsekään en ollut ehtinyt uutta albumia kuin kerran pyöräyttämään läpi, sen verran massiivinen triplacd-julkaisu on kyseessä. Vanhemmasta materiaalista sen sijaan kuultiin muun muassa klassikot ”Va Koram Do Rex Satan”, ”Black Bone Crucifix” sekä ”Curse of the Necromantical Sabbath”. Ja kyllähän tämä painostava jyrähdys jätti kaiken kaikkiaan positiivisen maun.

Rudi: Cult of Firen tunnelmien jälkeen ei ollut helppoa siirtyä huomattavasti suoraviivaisempaan Necros Christos -maailmaan, ja vaikka bändistä paljon pidänkin, jouduin sen tällä kertaa jättämään taustamusiikiksi muutaman biisin intensiivisen keikan seuraamisen jälkeen. Hyvältä se joka tapauksessa kuulosti. Bändin oriental-elementtejä yhdistelevä black/death on kyllä täysin omaa laatuaan, parhaalla mahdollisella tavalla.

Riku: En itse asiassa tiennyt yhtään, mitä odottaa sisälavalle seuraavaksi nousseelta Dødheimsgardilta, onhan yhtyeen musiikkityyli kokenut melkoisen muodonmuutoksen sitten 90-luvun black metal -aikojen. Rehellisyyden nimissä täytyy todeta, että itselleni sitä parempaa Dødheimsgardia edustaa nimenomaan yhtyeen alkuaikojen tuotanto nykyisen avantgarde/industrial-tyylin ollessa ehkä hiukan liian sekavaa omaan makuuni. Mutta jos tämän vuoden Steelfesteiltä pitää nostaa esille yksi positiivinen yllättäjä, se on nimenomaan tämä norjalaispoppoo, sillä yhtyeen sekopäinen musiikki toimi ainakin itselleni livenä huomattavasti paremmin kuin levyltä. Esimerkiksi yhtyeen tuoreimmalta ”A Umbra Omega” (2015) -levyltä lohkaistu ”Architect of Darkness” vokalisti Vicotnikin maanisella lavaperformansilla höystettynä oli erinomaisen viihdyttävää katseltavaa.

Ulkolavan tämän vuoden viimeinen esiintyjä, kotimainen Moonsorrow lupaili ennen keikkaa pienimuotoista yllätystä, joka myös saatiin. Aiemmin laulujen lisäksi bassoa lavalla soittanut Ville Sorvali oli tällä kertaa jättänyt soittimensa narikkaan, ja lavalla yhtyeen ”uudeksi basistiksi” esiteltiin yhtyeen pääasiallinen säveltäjävelho Henri Sorvali, jota ei ole lavalla Moonsorrow’n kanssa vuosikausiin nähty. Yhtyeen kappaleet ovat tunnetusti pidempiä kuin nälkävuosi, joten tälläkin kertaa noin tunnin performanssiin saatiin mahdutettua vain viisi kappaletta: ”Pimeä”, ”Ruttolehto”, ”Suden Tunti”, ”Kivenkantaja” sekä ”Kuolleiden Maa”. Yhtä kaikki, esitys oli jälleen kerran yhtyeeltä täysi napakymppi. Jotenkin tuntuu siltä, ettei tämän orkesterin näkemiseen vain kyllästy ikinä.

Rudi: Moonsorrow todellakin on aina tasaisen varma esiintyjä, jonka keikka on joka kerta suuria tunteita herättävä kokemus. Vaikka Steelfesteillä lavalla nähtiin harvinaisesti bändin säveltäjä-Sorvali, ei bändin keikka minusta tällä kertaa noussut kirkkaimpaan kärkeen, jos sitä vertaa yhtyeen muihin näkemiini keikkoihin. Tämä ei tarkoita, että se olisi missään tapauksessa huono ollut. Bändi on vain asettanut riman itselleen niin korkealle, että jo erittäin hyvä on sen omassa mittapuussa keskivertoa.

Riku: Tämän vuoden Steelfestin ”vetonaulana” toimi unkarilainen kulttiyhtye Tormentor, joka esiintyi ensimmäistä ja viimeistä kertaa Suomen kamaralla. No, mielipiteethän tunnetusti ovat kuin persereikiä, kaikilla on omansa, mutta todettakoon vaikka näin, että tänä vuonna kummankaan päivän pääesiintyjät eivät osuneet maaliin omien mieltymyksieni kanssa. Ja tämä on ihan hyväksyttävä asia, koska aina ei voi miellyttää kaikkia. Tormentorin kohkaamista tuli katsottua puolisen tuntia, mutta kun se omasta mielestäni yhtyeen ainoa hyvä kappale ”Elisabeth Bathory” tuli jo setin alkuvaiheissa ja kaiken kaikkiaan 25 bändin katsominen kahden päivän aikana edes osittain alkoi jo pikkuhiljaa painaa sekä jaloissa että silmissä, niin puoli tuntia Tormentoria oli tarpeeksi.

Rudi: Taisimme kävellä Rikun kanssa melkein toistemme kantapäitä hipoen Steelfestin porteista ulos, ja lisäksi vielä samasta syystä. Tormentorilla on varmasti kuriositeettiarvonsa juurikin edellä mainituista syistä, mutta tässä vaiheessa tuntui, että kirkkaimmat voittajat ovat olleet lavalla jo aikaisemmin, joten oli aika tyytyväisenä painaa pää tyynyyn.

Riku: Jos omat silmäni eivät täysin väärässä olleet, niin väitän, että Steelfest veti tänä vuonna uuden yleisöennätyksensä. Etenkin molempien päivien alkupuoliskolla oli helppo huomata, että väkeä oli paikalla ympäri maailman runsaasti aiempia vuosia enemmän. Steelfest on seitsemän vuoden aikana kehittynyt kansainvälisesti tunnetuksi äärimetallitapahtumaksi, joka ei jätä ketään kylmäksi. Yksittäisiä artisteja voi ja saakin kritisoida, toinen tykkäsi enemmän toisesta ja toinen toisesta, mutta kokonaiskuvaa ajatellen en kuullut yhtään poikkipuolista mielipidettä tapahtumasta tänäkään vuonna. Yleisjärjestelyt olivat kohdillaan, runsaasta väkimäärästä huolimatta suuria jonoja ei päässyt syntymään sen pahemmin anniskelutiskeille kuin saniteettitiloihinkaan, eikä järjestyshäiriöitäkään ainakaan omiin silmiini osunut.
Rudi: Kuvaajamme oli saanut jostakin kuitenkin kolmannen käden huhuja siitä, että Deströyer 666:n keikalla olisi jotakin pientä tappelunpoikasta pitin laidalla näkynyt. En sitten tiedä tämän tiedon oikeellisuutta, mutta ainakaan itse en minkäänlaista negatiivista aggressiota missään havainnut. Festariyleisö näytti pelkästään viihtyvän, ja niin tein minäkin!

Lyhyestä virsi kaunis, kiitos Steelfest 2018! Näemme jälleen ensi vuonna, mikäli Saatana suo ja sisälle vielä päästetään.

Lue myös raportin ensimmäinen osa

https://www.steelfest.fi/ 

Teksti: Riku Mäkinen ja Rudi Peltonen sekä Teemu Esko (Asagraum)
Kuvat: Jani Kormu / Kormugraphy