Väkevä paluu suurille areenoille – synttäriarviossa Iron Maidenin 20-vuotias livejulkaisu ”Rock in Rio”

Kirjoittanut Jesse Kärkkäinen - 21.3.2022

Iron Maiden jysäytti viime vuosituhannen loppupuoliskolla ilmoille uutisen, josta moni metallidiggari oli nähnyt märkiä unia “Fear of the Dark” -albumin jälkimainingeista lähtien: yhtyeen ikoninen kultakurkku Bruce Dickinson ja kitaramaestro Adrian Smith tekisivät paluun bändin riveihin. Kyseessä oli todellinen onnenpotku, sillä muutoksen myötä suosiossa sukeltaneelle ja puoliteholla laahustaneelle rautaneidolle iskettiin puolimetrinen elvytyspiikki syvälle metallisydämeen, mistä syntynyt adrenaliiniryöppy herätti pedon horroksesta ja nosti bändin jälleen komealla tavalla stadionluokkaan. 

Kuin voimannäyttönä uudestaan löytyneestä innosta julkaisi Iron Maiden ”paluualbumin” “Brave New World”, joka on noussut monien kirjoissa oikeutetusti bändin klassikkoalbumien veroiseksi kokonaisuudeksi. Lisää vettä myllyyn heitettiin komella maailmankiertueella, joka huipentui alkuvuonna 2001 Rock in Rio -festivaaleilla pidettyyn konserttiin, jota todisti paikan päällä rapiat 250 000 metallifania sekä televisioyhteyksien välityksellä miljoonayleisö ympäri maailman. Ja jotta ne muutamat kiven alla asuneet ja kyseisen livespektaakkelin missanneet saisivat tietää, mitä oikea hevimetalli on, ikuistettiin Brasiliassa soitettu konsertti myös CD- ja DVD-muotoon. Konserttitallenne näki päivänvalon vuonna 2002 nimellä “Rock in Rio”. Tätä synttäriarvostelua varten kaivettiin hyllystä konsertin DVD-julkaisu, jonka avulla sukellettiin yhtyeen hieltä haisevaan ja kuumuutta hohkaavaan keikkaan Rio de Janeiron huumaavassa yössä.

Jos alkupuheista jäi jotain epäselväksi, niin varmistetaan vielä: “Rock in Rio” on sisältönsä puolesta silkkaa rautaa. Intron ja 18 kappaletta käsittävän keikan painotus on odotetusti “Brave New World” -albumissa, joka lohkaisee settilistasta tilaa kuuden kappaleen verran. Ratkaisu on perusteltu ja täysin oikea, sillä kyseiset vedot (esimerkiksi ”The Wicker Man”, ”Ghost of the Navigator” ja vaikkapa ”Blood Brothers”) puolustavat paikkaansa settilistassa vielä tänäkin päivänä. Myös Blaze Bayleyn levyiltä kuullaan tuon aikakauden parhaimmat vedot “Sign of the Cross” ja “The Clansman”, jotka eivät ole menettäneet lainkaan vetovoimaansa kuluneiden vuosien aikana. Ja kun biisikattauksen loppu on pakollista hittikamaa tyyliin “2 Minutes to Midnight”, ”The Trooper” ja “Fear of the Dark”, ei musiikillinen anti jätä ketään kylmäksi. Jokaiselle on tarjolla jotain. Varsinkin nykypäivänä tarkasteltuna “Rock in Rio” on sisältönsä puolesta huikea ilmestys, jonka arvo on ajan kuluessa vain lisääntynyt. Tuolloin monet vielä varsin tuoreet kappaleet ovat kasvaneet vuosien saatossa suurten Maiden-klassikoiden joukkoon, minkä vuoksi ”Rock in Rio” potkii nykyään kovemmin kuin julkaisunsa aikoihin.

Sisältö iskee siis häränsilmään, eikä homma jää teknisiltä ansioiltakaan puolitiehen. 20-vuotias julkaisu näyttää ja kuulostaa soundi- ja äänipuoleltaan edelleen hyvältä, vaikka luonnollisesti nykyajan blu-ray-laatuun ei päästä. Se ei kuitenkaan muodostu missään vaiheessa ongelmaksi, sillä keikasta uhkuva rautainen asenne välittyy katsomoon ilman jokaisen hikipisaran paljastavaa kuvanlaatua. Jos jotain pientä nurinaa teknisestä toteutuksesta haluaa esittää, niin yliaktiivinen kuvakulmatulitus alkaa välillä korveta. Erilaisille kuvakulmille olisi voinut antaa enemmänkin aikaa, sillä välillä kuva pomppii kamerasta toiseen lähes maanisella vimmalla. Vaikka tällä saralla on nähty pahempaakin, olisi vähempikin riittänyt.

Parastaan ”Rock in Rio” tarjoaa kuitenkin siinä, että se onnistuu puristamaan livetallenteen muotoon sen taian, joka tekee Iron Maidenista niin huikean livebändin. Vaikka kyseessä on perinteinen festariveto, jossa keskitytään musiikkiin yhtyeelle usein varsin komeaksi paisuvan lavashow’n jäädessä selkeään sivurooliin, ei mitään tunnu siltikään puuttuvan. Iron Maiden on lavalla kuin kotonaan, ja sen voi aistia kaikessa sen tekemisessä. Bruce Dickinsonin energinen pomppiminen lavalle rakennetulla temppuradalla(!), Nicko McBrainin joka puolelle säteilevä hyväntuulisuus tai Steve Harrisin yleisöön laukoma bassokitaratulitus saavat tuntemaan, että yhtye elää esiintymiselle. Ja se välittyy niin yleisöön kuin myös kotisohvalle. En yhtään ihmettele, miksi Dickinson jokin aika takaperin totesi, ettei yhtyeen suunnitelmissa ole lopettaa toimintaansa lähiaikoina. Jos jokin toimii, niin silloin antaa palaa vaan.

”Rock in Rio” on erinomainen livejulkaisu, mutta sen ansiot eivät rajoitu siihen. Se on myös huikea monumentti, joka seisoo vakuuttavana järkäleenä kahden aikakauden rajalla. Se on kuin siirtymäriitti, jossa edellistä vuosikymmentä vaivanneelle alavireisyydelle annetaan reipas potku persauksiin ja suunnataan katse rohkeasti tulevaan. Mutta se on ennen kaikkea häikäisevän hieno konserttitallenne, joka esittelee rautaneidon elämänsä iskussa. ”Rock in Rio” on julkaisu, jonka tulisi löytyä jokaisen Maiden-diggarin levyhyllystä.