”Valaanpyynnin vaaroista Hendrixin, heilojen ja heroiinin kiroihin” – Mountainin ”Nantucket Sleighride” 50 vuotta
Mestari on poissa. Leslie Westin aatonaattona kulunutta vuotta tapahtunut ikävä mutta ei-niin-odottamaton poismeno yllytti lukuisia pitkän linjan rockin nimiä muistelemaan erästä kaikkien aikojen merkityksellisintä yhdysvaltalaisen klassisen raskaan rockin kitaristia ja säveltäjää. Ei mennä kuitenkaan siihen. Mennään sen sijaan yhtyeen erään merkityksellisimmän albumin, ”Nantucket Sleighriden” syntyhetkiin, jonka julkaisusta tulee tammikuussa 2021 kuluneeksi juhlavat 50 vuotta.
New Yorkin Queensissa syntyneen, New Jerseyssä asustelleen Leslie Weinsteinin (West) kipparoima voimanelikko Mountain julkaisi toisen albuminsa ”Nantucket Sleighride” tammikuussa 1971 basisti-tuottaja Felix Pappalardin omistaman Windfall Recordsin kautta. Albumi äänitettiin New Yorkin Record Plant -studioilla loppuvuodesta 1970. Kokonaisuuden tuotannosta vastasi Bud Prager ja sen äänittäjänä toimi pääasiassa Bob d’Orleans.
Albumin nimi nimikkobiiseineen perustuu tositapahtumiean merenkäyntitragediaan. Narratiivi kuvastaa yhtäältä nuoren valaanpyytäjä Owen Coffinin karua kohtaloa. Harpuunalla haavoitettu kaskelotti murskasi ja upotti Nantucketin saaren lipun alla purjehtineen ’Essex’-valaanpyyntialuksen Tyynenmeren syvyyksiin vuonna 1820. Kalastusturman jälkimainingeissa Coffinilla kävi huono arpaonni. Haaksirikosta hengissä rantaan selvinneet kolleegat ampuivat Coffinin ja söivät nälkäänsä tämän ruumiin.
Albumin avaava ”Don’t Look Around” on ehta blues-ja rautalankavivahteisen raskaan rockin muotoon taottu ylväs skulptuuri. Rumpali Corky Laingin ja Pappalardin komppaus on hartiavoimin jyskyttävää, tiukkaa energianpurkausta, siinä missä West ja kosketinsoittaja Steve Knight pääsevät riffikurittamisen lomassa käsiksi myös eteerisesti maalaileviin mollimelodioihin. Tarkkakorvainen kuulija saattaa kuulla biisin teemamelodian menevän myös hyvin läheltä Nina Simonin ensin tulkitseman ja The Animalsin tunnetuksi tekemän ”Don’t Let Me Be Misunderstoodin” kertosäkeen melodiaa. Tarkoituksellisesti taikka ei, biisistä tuli yksi Mountainin tunnetuimpia biisejä. Puudelilleen omistamansa ”Taunta (Sammy’s Song)” on Pappalardin soittamana ja laulamana piano-huuliharppuballadina albumin nimibiisille toimiva mollivoittoinen intro.
Pappalardi yhdessä yhtyeelle lyriikoita kirjoittaneen vaimonsa Gail Collinsin kanssa asuivat tuolloin Massachusettsissa tuoden Mountainin käsittelyyn paikallisia aihepiirejä, mukaanlukien albumin nimikkobiisin. West itse asui noihin aikoihin Lontoossa, Englannissa, eikä hän albumin studiosessioissa itseasiassa tiennyt, mistä albumin kantavimmassa, Pappalardin laulamassa kappaleessa oli pohjimmiltaan kyse. West hieman kummeksui sitä, mitä tekemistä kappaleessa jäähyväisten kohteena olleella Robin-Mariella oli tekemistä 150 vuotta vanhan haaksirikkotarinan kanssa. Yhtyeen keulahahmo ei kuitenkaan levytysvaiheessa nähnyt tarpeelliseksi puuttua asiaan, koska muutoin yhtyeen leirissä asiat olivat mallillaan ja koska hän luotti Mountainin albumituotannosta yhä suurempaa osaa ja roolia ottaneen Pappalardin näkemykseen. Kappale oli tyylillistä sukua ”Climbing!:in” ”For Yasgur’s Farm” -biisille. Kappaleen loppuosa toimi myöhemmin BBC:n poliittisen Weekend World -ohjelman tunnussävelenä aina vuoteen 1988 asti. Nimikkobiisin instrumentaaliosuudessa yhtye myös hyödyntää skottilaisen ”The Parting Glass” -kansanlaulun melodiakiertoa. Myöhemmin kappaleesta tuli Mountainin livesetissä kolossaaliset mittasuhteet saanut jamijärkäle, joka esim. Vuoden 1974 ”Twin Peaks” -tuplalivealbumilla vie kaksi vinyylialbumin puoliskoa.
Vahvasti jamihenkinen, voimakkaan duuriheviriffin varaan rakentuva ”You Can’t Get Away” toimii Westin särmikkäämpien lauluosuuksien myötä jo edeltäjäänsä verrattuna astetta paremmin. Samaa linjaa mutta askeleen syvemmällä groovaavan boogie-rockin suossa operoiva ”Tired Angels (To J.M.H.)” tarjoaa ehkä albumin maukkaimmat säkeistömelodiakulut ja sooloiluhetket. Loppuviitteen mukaisesti Mountain omisti ”Tired Angelsin” albumin julkaisua edeltävänä syksynä menehtyneelle kitaristille James Marshall Hendrixille, joka Jiminä paremmin tunnettiin.
Mainos päättyy
Selkeimmin pliisulta tyhjäkäynniltä tuoksahtava The Beatlesin pianosäestyksen hilpeyttä tavoitteleva ”The Animal Trainer And The Toad” on muuhun albumin linjaan nähden liiankin hilpeä kappale. Siitäkin huolimatta, että kappaleen saattoi mieltää eräänlaiseksi southern rock -epitomiksi. Edes Westin komeat raspikurkkulaulut eivät naaraa biisiä kuiville keskinkertaisuuden rapakosta. Loppua kohti albumin anti ottaa ryhtiliikkeen. Loppupuoliskon hienoimpien biisien joukkoon nousee ehdottomasti Pappalardin hempeän kauniisti laulama, sävellyksellisesti oikein onnistunut boogie-pitoinen country-rock ”My Lady”. B-puolen raskaan melodisesti rokkaava ”Travellin’ In The Dark (To E.M.P.)” oli eräs rajojen rikkoja Mountainin uralla. Pappalardi omisti kappaleen äidilleen Elisalle. Biisin teemasoolosävelestä tulee mieleen jopa Viikate-yhtyeen tyylin suuntaisesti itkevä, slaavilaistyyppinen, nopeasti tuplapikattu kitaramelodia. Kappaletta voidaan myös yhtä hyvin pitää eräänä melodisen heavyn ensimmäisistä teoksista. Varsinaisen albumin päättää vuoden 1963 Britannian postijunaryöstön tapahtumiin perustuva slide-kitaravetoinen blues-rock ”The Great Train Robbery”, jonka voi helposti kuvitella ollen musiikillinen esikuva Kissin ensimmäisille albumeille. Ei käy kieltäminen, etteikö eräskin Gene Simmons olisi nuoruudessaan tutustunut tarkasti Westin miehekkääseen äänenkäyttöön ja laulumelodialinjojen rakentumiseen, ennen kuin hän lanseerasi oman yhtyeensä.
Albumin jälkituotantoprosessin väliin jättänyt West sai lopulta valmiin albumin käsiinsä ja närkästyi pahemman kerran. Hän tajusi, että yhtyetoverinsa, basisti-laulaja Pappalardin vaimo oli yhtyeen jäseniltä kyselemättä, itsekeskeisyyttään tunkenut näppinsä joka puolelle albumin tuotantoa aina kansikuvaan piirtämäänsä naishahmoa ja biisinkirjoitukseen puuttumista myöten. West oli mainittu albumin krediiteissä ainoastaan soolokitaristina ja paikoin laulajana.
Tässä vaiheessa West myös ymmärsi, että vuotta aiemmin julkaistun ”Climbing!”-albumin, niin ikään Collinsin taiteilemaan kuvan vuorta vasten kurottavasta naisesta oli myös kuvannut Gail Collinsia itseään. Uuden albumin nimikkobiisiin alkuun oli lisäksi ujutettu viesti eräälle bändärille. Biisin ensimmäisillä riveillä merimiehen heilana mainittava Robin-Marie olikin todellisuudessa Pappalardin salainen rakastaja ja naisystävä. Voi siis tulkita, että biisin teksteissä Collins oli mustasukkaisuuksissaan välittänyt oman vaatimuksensa ja viestinsä miehensä yhtyeen laulaman biisin kautta tämän heilalle. Biisissä käsketään naista pysymään poissa heidän (Pappalardien) elämästä. Se, että moinen saippuaoopperamainen asia tapahtui Westin tietämättä, piiloviestinä Mountainin äänilevyn kautta, ärsytti Westiä erityisesti. Hänen mukaan kyseessä alkoi olla Mountainin kohdalla jo Lennon-Ono -pariskunnan The Beatlesin loppuaikojen toiminnan tyrannisointiin verrattavissa oleva syndrooma, jota Pappalardin pariskunnan ylenpalttinen heroiinin käyttö ei myöskään helpottanut.
Mainos päättyy
Mountain julkaisi albumijulkaisun jälkeen singlenä hieman jäykän ja puolivillaisesti raspaistun version Chuck Berryn ”Roll Over Beethovenista”, jonka b-puolella oli Pappalardin ja hänen vaimonsa yhteistyössä säveltämä yhtyeen uusi oma biisi ”Crossroader”. Myöhemmin mainittu on biisinä uhmakkaasti tannerta kuopiva boogie rock, mutta Pappalardin laulamana se ei nouse siihen potentiaaliin, kuin mitä se olisi voinut olla Westin tymäkämmällä äänellä laulamana. West samoin myös koki, että heroiini lopunviimein alkoi tässä vaiheessa tuhota Mountainin klassisen kokoonpanon uran. Oikeassa hän siinä lopulta oli. ”Nantucket Sleighride” jäikin lopulta sen viimeiseksi puhtaaksi studioalbumiksi.
Toisaalta, Mountainin – tuon Amerikan Creamin – kovaäänisen musiikin aistiminen oli aikansa mittapuulla myös aivan kuin vimmaisen jättivalaan vietävänä olemista. Yhtyeen ensimmäisellä albumilla ”Climbing” (1970) tämä tunne välittyi kuitenkin paremmin kuin millään muulla sen albumilla. ”Nantucket Sledgeride” on yhtyeen debyyttialbumia ja tätä edeltänyttä Leslie Westin soolodebyyttialbumia ”Mountainia” melodisempi ja myöskin piirun verran koristellumpi kokonaisuus. Mountainin ultimaattisen voimallinen blues-juurinen jytärock ei silti kuitenkaan ollut siirtynyt sen musiikin keskiöstä mihinkään. Sen terävimmät särmät olivat ainoastaan pyöristyneet ja kyljet kiillotetummat.
”Nantucket Sleighride” möi Mountain-debyytin tavoin kotimaassaan kultalevyyn oikeuttavan määrän ja nousi ilmestymisensä jälkeen Billboard 200-listalla korkeimmillaan sijalle 16. Australian albumilistalla se ylsi sijalle 38. Albumin ainoana singlelohkaisuna julkaistiin ”Animal Trainer And The Toad” , joka ylsi Billboardin singlelistalla korkeimmillaan sijalle 76.
”Nantucket Sleighridea” pidetään yleisesti eräänä Mountainin ja Leslie Westin uran kiistattomimmista ja monipuolisimmista huippuhetkistä, jonka musiikillista merkitystä tulevien vuosikymmenten raskaan, kitaravetoisen rockin ja metallinkin kehittymiselle ja jalostumiselle ei sovi aliarvioida. Albumilla yhtyeen soundi koki muodonmuutoksen riffirunttauspitoisesta voimarockista sofistikoituneempaan suuntaan. Etenkin kosketinsoittaja Knightilla oli tässä muutoksessa suuri rooli, vaikkakin ”Nantucket Sleighride” jäi Knightin viimeiseksi albumiksi Mountainin kokoonpanossa. Leslie West loi osaltaan raskaalla, omintakeisen tunnustettavalla, riffivetoisella, herkän blues-juurisella soitollaan ja rouhean täyteläisellä soundillaan uskottavan rock- kitaroinnin prinsiipit ja standardit, joita edelleen hyödynnetään populaarimusiikissa.
Huumeongelmien viiraaman Pappalardin pariskunnan taru päättyi lohduttomasti vuonna 1983. Felix Pappalardin kohtaloksi koitui tulla ammutuksi vaimolleen lahjaksi ostamallaan käsiaseella heidän kotonaan. Ennen vuonna 2013 tapahtunutta menehtymistään Knight soitti puolestaan useissa newyorkilaisissa jazz-yhtyeissä. Rumpali Corky Laing on asustellut viimeajat Kirkkonummella, Suomessa ja luotsaa omaa Corky Laing’s Mountain -yhtyettään.
Kyseinen klassikkoarvostelu on omistettu erityisesti Leslie Westin muistolle (22.10.1945 – 23.12.2020).
