Välityö, jonka piti tapahtua – arviossa Metallican 20-vuotias ”St. Anger”

Metallican edellisestä, sen omaa musiikkia sisältäneestä studioalbumista oli kulunut ”St. Anger” -kummajaisen ilmestymisen aikaan lähes kuusi vuotta. Välissä julkaistu mainio cover-albumi ”Garage Inc.” loi toiveita yhä melodisempaan ja tuotannoltaan entistäkin korkeammalle tähtäävästä yhtyeestä. ”St. Anger” tulisi kertomaan faneille yhtyeen sen aikaisten vastoinkäymisten jälkeen, mihin suuntaan yhtye lopulta suuntaa. Nu metal oli ollut tuolloin genrenä tapetilla pari vuotta, mutta ehkä jo sen suuremman hypen tuolla puolen. Metallican pitkäaikainen basisti Jason Newsted oli jättänyt yhtyeen paria vuotta aiemmin, joten uudelta albumilta oli todellakin odotettavissa uusia tuulia.

”St. Anger” -albumin tuotannosta ja bassoista vastasi lopulta tuottaja Bob Rock, joka oli työskennellyt Metallican kanssa edelliset plus kymmenen vuotta. Albumi starttaa ärhäkällä ”Frantic”-jyrällä, joka huokuu potentiaalia alkuriffeistään alkaen. Kevyestä aggressiiviseen poljentoon vaihteleva kappale on hyvällä tavalla uuden kuuloista Metallicaa, mutta lopputuloksena kappale ei vakuuta aivan samalla tavalla kuin vaikkapa edellisen ”ReLoad”-albumin avauskappale ”Fuel”. Ehkä jopa hieman typerän kiivaaksi yltyvä kertosäkeen ”frantic-tic-tic-tic-tic-tic-toc”-hokema ihmetyttää kuulijoita enemmän kuin säväyttää. Toki trademarkatut iskulauseet ovat aina olleet rock- ja metallimusiikissa olennaisia hienouksia kuten esimerkiksi samassa kappaleessa kuultava puhutteleva ja mieleenjäävä ”you live it or lie it”.

Albumin nimikappale ”St. Anger” on jo melodisempi ja niin sanotusti järkevämpi sävellys, jolla Metallica kuulostaa jo enemmän itseltään. Paitsi että ”itseltään kuulostaminen” on tullut pikemmin ajan kanssa kuin heti kättelyssä tuoreeltaan vuonna 2003. Ensinnäkin läpi albumin paljon parjattu rumpali Lars Ulrichin virvelisoundi ei jäänyt avausraitaan. – Soundi olisi mennyt kokeiluna siellä, täällä albumin edetessä aivan kuten osa albumin kitaran vingutteluista, mutta että läpi koko levyn…

Rumpusoundi luo tietyllä tavalla jopa industrial-tyylistä fiilistä olematta silti kovin ”industrial” vaan selkeän akustinen elementti. Myös rumpujen pellit soivat malttamattoman paljon pitkin albumin kiivaita rumpukomppeja. Yhtä kaikki kuitenkin: Albumin nimikappale on lähes nerokas, kun sitä tarkastelee sävellyksellisestä näkökulmasta – oli niitä kitarasooloja albumilla tai ei. Vokalisti James Hetfield innostuu hieman jopa räppäämään kertosäkeistöä kohti tultaessa, mikä kuvaa ylipäänsä ajan henkeä metallimusiikissa. Metallimusiikin jättiläinen päätti siis alkaa kumarrella kanssayhtyeilleen ottamalla vaikutteita ympäriltään, vaikka tokihan yhtye oli tehnyt sitä läpi sen siihenastisen uran. Vaikutteiden naamiointi omaksi sopaksi ei ”St. Anger” -albumilla vain ole ehkä ihan niin toimivaa kuin aiemmin. Ainakaan niin, että yhtymäkohtia nu metal -skeneen oltaisiin peitelty.

Metallican ”St. Anger” on yksitoikkoisesta soundistaan huolimatta varsin monitahoinen albumi. Vaikka yksitoikkoisuutta olisi saatu vähennettyä huomattavasti lisäämällä edes pari kitarasooloa sinne, tänne ja viilaamalla rumpujen virveliä paikka paikoin vähemmän demomaiseksi, voisi sen sävellyksellisen rikkauden sanoa jopa onnistuneen. Mukana on kuitenkin ihan oikeita tunnelmointeja ja melodioita, joissa on laatua siinä missä Metallican ”s/t”-albumilla (1991). 

Hitaasti kuulijalle kypsyvä ”Somekind Of Monster” on albumin ylistetyimpiä kappaleita ehkä eniten sen raskauden vuoksi. ”Dirty Window” jyrää aivan kuten Motörhead parhaimmillaan ainoana erotuksena se, että James Hetfield laulaa pääasiassa kimeämmin kuin Lemmy Kilmister. ”Sweet Amberin” thrashaavan jyräävyyden ja ”The Unnamed Feelingin” tunnelmoinnin ohella se korostaa sitä, mikä Metallican edesottamuksissa on aina ollut onnistunutta. ”Invisible Kid” sisältää sekin nerokasta riffittelyä, hienoja melodioita ja sovituksia, mutta niitä peitellään valitettavasti Ulrichin demomaisella rumpusoundilla. Edelleen on kuitenkin korostettava, että soundien jättäminen sellaiseksi kuin ne ovat, on ollut yhtä lailla tuotannollinen ratkaisu kuin se, että niitä oltaisiin alettu erikseen säätää. Kyse on lopulta vain musiikista ja ennen kaikkea taiteesta. Ja sen kaiken subjektiivisesta lähestymisestä.

”St. Anger” -albumilla on pari kappaletta, jotka erityisesti häiritsevät ylipitkää kokonaisuutta: ”My World” ja ”Shoot Me Again” sisältävät ehkä eniten albumin täytettä, ja ilman niitä albumista olisi saatu vähemmän ärsyttävä, pitkästyttävä, naurettava ja rasittava kokonaisuus. Edellämainittu ”My World” sisältää toki hyvää poljentoa mutta myös liian tavallista riffittelyä ja odottelua ilman varsinaista kliimaksia, joka olisi sanalla sanoen ”mahtava”. Ellei kliimaksi ole sitten se, että kappaleeseen on keksitty kaksi kertosäkeistöä ja kolme c-osaa peräjälkeen. Kuuntelukokemus on toisin sanoen aivan kuin kuuntelisi kappaleen demoversiota. 

Olen ollut aina sitä mieltä, että ”St. Angerista” olisi saanut jopa Metallican kovimman albumin, kun siltä olisi tiputettu pari kappaletta ja karsittu muutama tylsimmistä riffeistä. Tai edes lisäämällä niiden päälle ne kitarasoolot, jotka ”nyt vain kuuluvat metallimusiikkiin” sanovat radioiden musiikkipäälliköt sitten mitä tahansa. 

Ja jottei tästä synttäriarviosta tulisi niin pitkä ja puuduttava kuin mitä sen kohteena oleva albumi on, täytyy kuitenkin todeta, että kyseessä on Metallican välityö kaikkien sen siihen asti kokemien vastoinkäymisten jälkeen. Kyseessä on albumi, joka ei ole välttämättä niin huono kuin miltä se ensialkuun vaikuttaa, mutta joka onneksi viitoitti yhtyeen tietä takaisin sen omille raiteille parempaa tulevaa materiaalia ajatellen.