”Valtameren väreilyä” – juhla-arviossa Crowbarin 20-vuotias ”Equilibrium”
New Orleansin sludge-köriläiden kuudes albumi ”Equilibrium” julkaistiin 7. syyskuuta 2000. Slugs-nimellä 1988 aloittanut, pari kertaa uransa alkuvaiheissa nimenmuutoksen kokenut, tanakan kitaristi-laulaja Kirk Windsteinin luotsaama nelikko taivalsi koko 1990-luvun vahvaa, nousujohteista tietään erääksi metallimaailman raskaimmaksi metalliyhtyeeksi. Suomessa yhtye nähtiin ensi kertaa Tavastialla vuonna 1995 Paradise Lostin kanssa toteutuneella yhteiskiertueella. Vuonna 1994, muutaman underground-piireissä melkoista huomiota herättäneiden täsmäosumalevyjen; ”Obedience Thru Suffering” (1991), ”Crowbar” (1993) ja ”Time Heals Nothing” (1995), myötä yhtye sai nimeä eräänä sludge metalin pioneerina. Vuonna 1991 Crowbarin Windstein, basisti Todd Strange ja rumpali Jimmy Bower perustivat yhdessä Panteran Phil Anselmon ja Corrosion of Conformityn Pepper Keenanin southern metal Downin ja tekivät vuonna 1995 yhtyeen ensimmäisen albumin NOLA (= New Orleans, Louisiana). Downin letkeän groovaavien elementtien myötä huomattavasti raskaampi, raaempi ja väkivaltaisempi Crowbarkin alkoi hiljalleen saada sointiinsa raskaalla vireellä ruhjotun hardcoren ja armotta murjovien, ultra-raskaiden lekariffien sekaan southern rockista tuttuja, keveämmin bluesahtavia elementtejä. Ennen pitkää yhtyeen rytmiryhmä koki myös pari ratkaisevaa muutosta: Windsteinin aisapari, yhtyeen toinen kitaristi Matt Thomas jätti yhtyeen erinomaisen ”Broken Glass” -albumin (1996) jälkeen, minkä myötä yhtyeen soundin painopiste ajautui massiivisena päälle vyöryvästä musiikillisesta aggressiosta entistä kokeellisemmille ja jopa valoisammille poluille. Thomasin tilalle yhtyeeseen liittynyt kitaristi Sammy Pierre Duet toi yhtyeen soundiin osaltaan boogie-pitoista melodisuutta ja tunnelmallisuutta. Nämä mausteet kuuluivat ensimmäisen kerran doomahtavan hidastelevalla ja synkällä ”Odd Fellows Restillä” (1998). Tämän jälkeen monta rautaa tulessa pitänyt multi-instrumentalisti Bower lähti yhtyeestä keskittyäkseen paitsi toisten yhtyeidensä Eyehategodin ja Superjoint Ritualin kitaristin tehtäviin, myös vuosituhannen alkumetreillä Corrosion of Conformityn kiertuerumpalin pestiinsä.
New Orleansin Festival Studiosissa Windsteinin ja yhtyeen sen aikaisen luottotuottaja Keith Falgouthin, sekä äänitysassistenttien Scott Campbellin ja Chip Blayn äänittämä ja Windsteinin ja Falgouthin tuottana albumi on yksi yhtyeen tyylillisistä risteyskohdista. Samalla se on sanalla sanoen myös yksi yhtyeen vaikeimmin avautuvista kokonaisuuksista. Silti laadultaan kyse on hyvätasoisesta ellei paremmastakin albumista.
Mainos päättyy
Bowerin paikalle albumin äänityksiin rumpaliksi pestattiin dynaamisesti soittava neworleansilaisrumpali Sid Montz. ”Equilibriumille” yhtyeen soundi oli vaivihkaa jalostunut mm. Motörheadin, Sleepin ja Trouble?:n suuntaan potkivaksi sludge-hard rockiksi. Yhtyeen biisit sisälsivät jäntevyyttä, harkitusti rakennettuja sovitusratkaisuja kauniin melodisia harmoniakitaraosuuksia ja moukarin lailla groovaavia breakdowneja unohtamatta. Etenkin albumin avausraita, ”Odd Fellow’s Restin” bluesahtavampaa soundia tavoittava ”I Feel The Burning Sun” ja monipuolinen, kokeellinen riffitylytys, radikaalien tempovaihteluiden viitoittamana toimiva nimibiisi toivat vaihtelua yhtyeen aiemmilta levyiltä tunnusomaiseen raskaskätisyyteen. Puhtaasti stoner rockin maaperällä keinahteleva ”Glass Full Of Liquid Pain” tuo puolestaan uutta ulottuvuutta Crowbarin soundispektriin. Kitaran talk-boxia hauraan melodisessa introssaan hyödyntävä, tasapainoisesti kauniisiin kitaraharmonioihin armotonta jyrää sekoittava ”Command of Myself” ja keskitempoisella demppiriffiarsenaalilla ennen monumentaalista doom-osuuttaan armotta päälle hyökkäävä ”Down Into The Rotting Earth” nousevat ehdottomasti albumin parhaimmistoon. Vahvasti kaijutetun minimalistinen, pelkistetysti pianon matalilla koskettimilla kompattu ja sateen ropinan säestämä ”To Touch The Hand Of God” hukuttaa albumin puolivälissä kuulijan syvän siniseen melankolisuuteensa. Kappaleen herkkyys korostaa seikkaa, että Windsteinin vahvasti tuplatussa, vaikeroivassa lauluäänessä ja usein käyttämissään melodialinjoissa on paljon samankaista soundia ja notkeutta kuin W.A.S.P.:n Blackie Lawlessilla.
Albumin hienoimpien biisien joukkoon kuuluu kuitenkin kahdella killeririffillä yksinkertaisen tehokkaasti toimiva ”Buried Once Again”. etenkin kymmenen vuotta ”Equilibriumia” myöhemmin ilmestyneellä ”Sever The Wicked Hand” -albumilla tutuksi tullut, härkäpäisesti päälle vyöryvä etelän mausteilla maustettu raskaan jäntevä groove metal. Kokonaisuuden kruununa soi upean pelkistetysti toteutettu sludgecoren ja pop-rockin sekoittava versio Gary Wrightin 70-luvun puolivälin radiohitistä ”Dream Weaver”. Kappale on musiikillisilta ominaisuuksiltaan albumin helpoiten lähestyttävää materiaalia. Kaikessa ytimekkyydessään albumin kryptisin biisi on virvelivetoisella puolikompilla etenevä, hardcore punk-painotteinen, ilkeillä avosoinnuilla riipivä, mutta irrallisen sludge-outron sisältävä ”Uncovering”. Albumin tasapaksuimmat kappaleet löytyvät albumin loppupuolella. Bulkilta jämäriffitekeleeltä maistuva ”Things You Can’t Understand” ja hahmottomasti ja puolittain doom-rokkaamamaan jämähtävä ”Euphoria Minus One” olisi voinut suosiolla jättää albumilta pois. ”Equilibriumin” piiloraitana kuullaan ganjantuoksuinen, reilu minuutin mittainen nasaali-kurkkulaulu-a’capella Iron Butterflyn klassikosta ”In-A-Gadda-Da-Vida”, jonka lisäarvoa albumille ei voi käsittää muuta kuin sisäpiirivitsinä.
Mainos päättyy
Nimensä mukaisesti hautajaismaista surumielisyyttä sisältäneen ”Odd Fellows Restin” jälkeen Windstein alkoi ”Equilibriumin” teksteissä päästä eroon pateettisuuden rajoilla keikkuvista, masentavista ja synkistelevistä elämäntilanteiden ja tuntojen kuvauksista. ”Equilibriumin” kappaleiden murheellisen pohjavireen päätteeksi kappaleisiin alkoi löytyä vaikeuksien ylittämisestä kertovaa tahtotilaa ja sen myötä tekstit alkoivat käsitellä optimismia; elämän voittamista ja henkisen uudelleensyntymisen tuntoja.
John Buttinon suunnittelemat albumin kannet vaikuttavat alussa melko pliisuilta. Kansikuvassa vihreällä taustalla kuvatun yhtyeen rivissä muiden seisoessa vierekkäin ja paikoillaan Windstein heiluttaa päätään sivulle edestakaisin, josta kameran viive on tallentanut heiluvan liikkeen. Taiteen todellisen järisyttävyyden huomaa, kun takakannen valtameren taa horisonttiin laskevan kullankeltaisen auringon alla valtameren pinta väreilee ruutukuvioisena, aivan kuin meren alla oleva maan kuori tärisisi kauttaaltaan horisonttiin saakka. Voiko maata järisyttävän raskasta musiikkia kuvailla visuaalisesti tätä paremmin? Vastaus tähän on harvinaisen yksinkertainen: ei voi.
Mainos päättyy