Vanha viisaus loistaa kirkkaana – Wardruna toi rituaalinsa Helsinkiin
Valot välkkyvät aivan kuin taivas olisi repeämässä, ja sykähdyttävä jyrähdys läpäisee konserttisalin. Vanhat skandinaaviset jumalat ovat nousseet esiin tuoden mukanaan aimo annoksen sukupolvien takaista, ajatonta viisautta. Tämän viisauden äänitorvena toimii Norjan folk/ambient-suuruus Wardruna, joka on palannut Suomeen kuuden pitkän vuoden jälkeen. Tässä välissä yhtye on päättänyt vuonna 2009 alkaneen “Runaljod”-albumitrilogiansa ja julkaissut levyllisen akustista materiaalia. Loppuunmyydyllä Helsingin Kulttuuritalolla kuullaan niin moniulotteista äänimaailmaa kuin riisuttuja vetoja, ja illan aikana käydään läpi koko tunteiden kirjo.
Havahdun yhtäkkiä kohtalokkaalta kuulostavaan murinaan. Toiseksi uusimmalta ”Runaljod – Ragnarok” -albumilta poimittu ”UruR” täyttää salin jylhällä ja uhkaavalla auralla, ja lava peittyy verenpunaiseen valoon. Ei epäilystäkään – Fenrir-susi on keskuudessamme. Jumalten keskuudessa tuhoa aiheuttanut Fenrir lienee vapautunut kahleistaan, kuten lopun ajan Ragnarökin tapahtumissa kerrotaan tapahtuvan. Lavalle tuodaan myöhemmin hänen kuolevainen sukulaisensa, mutta en näe tätä lavan sivussa sijaitsevalta permantopaikalta.
Maailmanlopulta vältytään tällä kertaa, mutta keikkaan mahtuu monia muita aistikkaita ja syväluoteisia kokemuksia. Transsiin vaivuttava rummutus, muut mahtavat perinnesoittimet ja herkkä laulu ovat rentouttavaa vastapainoa kaupunkielämän vilskeelle. Wardrunassa virtaa elinvoimaa kuin maailmanpuun juurissa.
Vaan ei elämää ilman kuolemaa. Keulahahmo Einar Selvik ryhtyy jutustelemaan ensimmäistä kertaa tähän mennessä yli tunnin kestäneen esityksen aikana ja esittää syvällisen kysymyksen: ”Kuka meille laulaa, kun kuolemme?” Puhetta seurannut ”Helvegen” kertoo rajan ylittämisestä ja kuolleiden läheisten muistamisesta. Kuolleiksi läheisiksi voisi aivan hyvin käsittää myös esi-isämme. Wardruna laulaa menneiden sukupolvien viisaudesta ja pitää näin heidän henkeään yllä.
Mainos päättyy
Selvik täsmentää, että kyse ei ole menneisyyden haikailusta, vaan jostain paljon hedelmällisemmästä. Yhtyeen tarkoitus on tuoda esiin sellaisia asioita, jotka puhuttelevat nykyihmistä ja joista me voimme oppia yhä tänä päivänä. Yksinkertaisimmillaan tämä on syvempää kunnioitusta niin itseään kuin ympäröivää maailmaa kohtaan. Kyse on selkeästi universaalista magiasta, sillä ryhdyn alitajuisesti laulamaan kappaletta, jonka sanat ja kieli ovat minulle täysin vieraita. Olisi hauskaa tietää, millaisilla lauluilla meidän perintöämme tullaan muistelemaan.
Kritiikki on aina paikallaan. Wardruna kuulostaa hyvältä alusta alkaen, mutta imaisee kunnolla mukaansa vasta kolmannen kappaleen jälkeen. Tämä on huomattava, mutta ei missään nimessä kokemuksen pilaava osuus noin puolentoista tunnin setistä. Kuuntelisin yhtyettä mieluusti pidempäänkin, mutta akustisesti esitetty ”Snake Pit Poetry” on niin napakka lopetus, että siitä on vaikea parantaa. Kappale on tehty alun perin History Channelin suosittuun Viikingit-sarjaan, jonka myötä Wardrunan fanikunta on kasvanut entisestään. Kulttuuritalon keikka myytiin nopeasti loppuun, mutta tämä ei ole pelkästään hyvä asia. Lavan sivussa olevilta permantopaikoilta saa pinnistellä nähdäkseen tarkemmat yksityiskohdat, eikä näkökenttää peittänyt kangas auta asiaa.
Huomaan kuitenkin, että taustalle heijastetaan Wardrunan kansitaiteita mukailevaa värimaailmaa. Ratkaisu toimii konserttisalissa, mutta yhtye on varmasti parhaimmillaan luonnonmukaisemmassa ympäristössä – ja ilman kännykkäkameroiden salamoita. Kulttuuritalon akustiikka tukee musiikkia erinomaisesti, mutta nousisin mielelläni tanssahtelemaan istumapaikaltani. Ystäväni kertoman mukaan yläkatsomossa meinaa loppua happi. Tämä ei tietenkään ole esiintyjän syytä.
Mainos päättyy
Sen sijaan Wardruna on syypää rentouttavaan, jopa ritualistiseen elämykseen ja saa huikean vastaanoton. Einar Selvik on selvästi otettu ja toivoo, että Wardruna palaa Suomeen pian. Minulla on hänelle hyviä uutisia: yhtye saapuu elokuussa Savonlinnan Oopperajuhlille ja esiintyy 1400-luvulla rakennetussa Olavinlinnassa. Jos tämä ei ole täydellinen yhdistelmä, niin sitten ei mikään.
Kuvat: Sini Honkanen
