Vanhan koulukunnan metallia uudelle sukupolvelle: Arvostelussa Connectedin The Degeration

Helsinkiläinen nelihenkinen metalliyhtye Connected on verrattain uusi tuttavuus kotimaisessa skenessä. 16-vuotiaista kolleista koostuva, vuonna 2020 perustettu bändi soittaa “vanhan koulukunnan metallia uudelle sukupolvelle”, ammentain inspiraationsa yhtyeistä, kuten Kreator, Death, Exodus ja Children of Bodom. Yhtye julkaisu vastikään ensimmäisen koko pitkän albuminsa tämän vuoden maaliskuussa, mistä huokuu sekä nuoruuden into että kyseiset vaikutteet ripausksella “bläkkistä”. Vaikka suurin osa geneerisestä nykymetallista jättää itseni kylmäksi, “The Degeneration” oli todellinen piristysruiske harmaaseen arkeen.

Ensimmäiseksi huomioni kiinnittyi ”tee-se-itse” -tyylillä tuotetun albumin saundiin, mistä on kuultavissa raikas kotikutoisuus: Ei nykypäivälle tyypillisiä sirkkelisahoja muistuttavia särökitaroita tai ompelukonemaisesti tikittäviä bassorumpuja, joista bassotaajuus usein loistaa poissaolollaan. Levyn kitarat ovat rouheita ja raskaita ja rummut kuullostavat rummuilta. Bändin tyylissä yhdistyy nykypäivän estetiikka ja vanhan koulukunnan asenne ja fiilis, mikä miellyttää nuoremman yleisen ohella kaltaistani varttuneempaa, vanhan liiton fania.

Jo aloitusraidalla ”We Owe You Nothing” yhtyeellä on kovat piipussa. Erityisesti kitaratyöskentely tulee oikeuksiinsa niin melodisten koukkujen kuin soolojenkin ohella. Ensimmäiselle kappaleella kuullaan myös yksi levyn muistettavimpia sooloista, joista löytyy niin ajatusta, voimaa kuin nopeuttakin. Kitaristit Justus Sahlman ja Eetu Hyvönen muodostavat mallikkaasti toisiaan täydentävän combon, eivätkä yritä soittaa toisiaan suohon. Bändi ei jarruttele seuraavalla biisillä ”Neurotic”, mikä tahtijakoineen on hieno esimerkki levyn nokkelista sovituksista. Tosin paikoin biiseillä toivoisi enemmän ilmeikkyyttä, sillä ne ovat melko samanlaisia. Tosin odotuksia rikotaan biisin ”Bitter End” seesteisellä introlla, jossa kitaristi innostuu venyttelemään bluesahtavasti, tuoden keitokseen pikanttia vivahdetta.

Välillä kappaleiden tyhjät kohdat ollaan täytetty pitkillä soolo-osuuksilla, joiden kuuntelu on vaarassa maistua puulta. Bändi loistaa erityisesti ”turpaan ja karkuun” -periaatteella tehdyissä rymistelyissä, mutta sortuu paikoin melkoisten kikkailuun. Tämä selittynee eräänlaisesta näyttämisen tarpeesta, mikä tosin kuuluu nuoruteen. Esimerkiksi rumpali viljelee paikoin sairaan nopeita tuplabassorumpuosuuksia hieman liian kanssa, joiden lomassa käsitekniikka tuntuu jäävän välillä paitsioon. Useissa tapauksissa vähemmän on vaan enemmän, mikä pätee myös kitarasankareihin. Kuitenkin Felix Pennasella pysyy loistavasti kapulat kädessä, ja yhdessä asenteikkaan basisti Aatos Palmun kanssa hän luo graniitinlujan peruskallion muun soinnin taustalla. Lisäksi Pennaselle pitää nostaa hattua hienosta tuotannosta, mikä osoittaa vastoin yleisiä odotuksia rumpaleiden osaavan muutakin kuin takoa kannuja taustalla.

Kosmeettisista epäkohdista huolimatta stadin kundit ovat onnistuneet luomaan tasapainoisen albumikokonaisuuden, mikä yhdistää tyylillä vanhan koulukunnan metallivaikutteita nykyaikaisiin tuotantoarvoihin. Se on vahvan kahdeksikon arvoista työtä.  Levyn puolituntinen pituuskin on täydellinen, koska homma pysyy hyvin kasassa. Raivoisan alun ja keskiosan pienen haparoinnin jälkeen albumin loppupuoli on aitoa mättöä, mistä muun muassa levyn lopettava nimikkoraita on oivallisin esimerkki. Pienellä hiomisella bändi voisi hyvinkin olla esimerkiksi COB:n tai Rangerin manttelinperijä.