Vanhojen perään haikailua – Provinssi-torstai 2019

 

Kaaoszinen toimitus oli Seinäjoen Provinssirockissa paikalla kahden raportoijan voimin. Kokosimme yhteen mielenkiintoisimmat keikat ja kokemukset viikonlopun ajalta. Festivaalin aloituspäivänä nähtiin muun muassa Bring Me The Horizon, Flogging Molly, Tesseract, Converge ja Amorphis.

Ville Kangasniemi:

Vietin Seinäjoen Törnävänsaarella kymmenettä Provinssiani hyvissä tunnelmissa. Aurinko ei rankaissut, eikä vettäkään onneksi tippunut. Kansa oli tullut tekemään sitä, mikä tekee ihmisten juhlasta Ihmisten Juhlan. Torstaina kemut käynnisti kohdallani Von Hertzenin veljesten kannattelema Kingston Wall. Todistin bändin livenä kevään klubikiertueella Rytmikorjaamolla, ja harvoin olen kuullut livenä niin hyvältä kuulostavaa musiikkia. “With My Mind” sai yleisön joraamaan saman tien. Päivänpaisteessa puitteet tietenkin vähän rokottavat tuota täydellisyyttä, mutta tunnelma oli tällä kertaa pääroolissa. Väkeä oli paikalla yllättävän paljon siihen nähden, että portit olivat olleet auki vasta kaksi tuntia. Kingston Wallin ajaton musiikki vetää paikalle ihmisiä vauvasta vaariin – niin hyvin se on kulkeutunut sukupolvelta toiselle. Erityisiä hetkiä koettiin, kun “Shine On Me” raikasi huilusooloineen, ja ennen viimeistä kertosäettä Mikko von Hertzen pyysi yleisöä laulamaan vielä kerran Petri Wallin muistolle. Yleisö teki työtä käskettyä. Tuossa tilanteessa pilvet väistyivät, ja auringonpaiste valtasi Woodland Stagen kappaleen loppuun saakka. Eturivissä joku huutoitki biisin voimasta. Hendrixin “Fire” ja discoklassikko “I Feel Love” -potpuri saivat puhtia Ellipsin vierailusta mikin varressa, ja karnevaalitunnelma oli asetettu koko viikonlopuksi.

Taisin nähdä Amorphiksen 36. kerran, mikäli muistiin voi vielä luottaa. Bändistä on tullut melkoinen työjuhta, kun erikoiskeikkakin voidaan vetää niin puuduttavalla rutiinilla. Amorphis kärsii samasta kuin muutama muukin kotimainen metallibändi: kun tekee hyvää musiikkia tarpeeksi pitkään, siihenkin turtuu. “Queen of Time” veivattiin alusta loppuun, ja ensiesityksensä sai “Amongst Stars”, jossa Anneke van Giersbergen kävi luikauttamassa laulut. Tomi Joutsen on omissa kirjoissani suomalaisten metallivokalistien top kolmosessa, eikä siitä pääse mihinkään. Amorphiksen keikalta alkoi tämänvuotinen ”huvittavien pittien seuranta”, niitä nimittäin piisasi. Circle pitille tai wall of deathille ei tunnu olevan enää vaatimuksia kappaleen suhteen.

Provinssin ainoan telttalavan sponsori oli vaihtunut ja entinen ”Soundi” oli nyt ”Carlings”. Yhdysvaltalaisen Convergen keikalla soundit olivat harmillisen puuroiset, vaikka bändissä ei ole kuin kitara, basso ja rummut. Se ei tosin tuntunut haittaavan bändin faneja, pittaamaanhan sinne oli tultu. Toisena biisinä soitettu “Dark Horse” on oma suosikkini bändin katalogista, ja circlepitti oli nopeudessaan koko viikonlopun väkivaltaisin. Pientä virnettä nostatti naamalle rimpulat hardcore-fanipojat, jotka kävivät pitin keskellä nakkelemassa kyynärpäät edellä jotain capoeiran tyyppistä.

Kävin hetken väijymässä Ismo Alankoa ja totesin, että veteraani oli Provinssissa paremmassa iskussa kuin Sidewaysissa aiemmin kesäkuussa. Kun “Levottomat jalat” soi, saattoi haistaa hatsin käryävän yleisössä.

Tiesin jo etukäteen, etten tulisi pitämään vuoden 2019 mallisesta Bring Me The Horizonista, en levyltä, en livenä. Bändiä nuoruudessani fanittaneena oli tosin pakko käydä tarkistamassa, millainen meininki Sheffieldin ketkupäillä oli. BMTH oli soittanut kevään keikoillaan deathcore-potpuria, jossa annettiin pieni palanen vanhoista hyvistä ajoista. Jaksoin odottaa toiveikkaana koko keikan loppuun saakka mutta jouduin pettymään karvaasti. Setissä oli “Sempiternal”-levyltä kolme biisiä, sen vanhempaa materiaalia ei kuultu. Junnuja ei tosin tuntunut haittaavan raskaan musiikin puuttuminen setistä, vaan yleisössä pitattiin mitä naurettavammin kaikkein kevyimpienkin kappaleiden tahtiin. Virnistäen kehuin seurueelleni, että “nää teinit varmaan circlepittaa tähänkin biisiin”, ja niin tapahtuikin,  kun “Sugar Honey Ice & Tea”, “Wonderful Life” ja “Mother Tongue” lähtivät soimaan.

Bändi oli panostanut esitykseen: Soittajien asut vaihtuivat valkoisista haalareista vähän enemmän siviilivaatteiden näköisiin pukimiin, lavalla oli muutama maskipäinen mimmi ampumassa tykillä liekkejä ja hiilidioksidisuihkua, ja lyriikat pyörivät screeneillä karaokenomaisesti, jotta yleisö saisi laulaa mukana. Bändin perustajajäsen, kitaristi Lee Malia oli ilmeisesti jossain reissussa, joten häntä ei Seinäjoella nähty. Tuskin keikan keveyttä voi kuitenkaan senkään piikkiin laittaa, sillä paketissa oli niin monta asiaa pielessä tällaiselle tukan pois silmiltä pyyhkineelle sedälle. Oli Sykes oli punaisessa puvussaan varmasti monelle tytölle mieluinen näky. Asun vaihdon jälkeen emoikoni tuli takaisin lavalle Björkin paitaa kantaen. Screenien kautta näki usean eturivin fanin itkevän, kun Sykes teki lyhyen kierroksen läpyjä heittämässä. Ääniongelmista kärsinyt laulaja sai välillä etupäästä apuja, ja paikoittain jopa vähän hassua efektiä ääneensä. Synat ja taustanauhat kuuluivat harmillisen huonosti. Luulisi, että hommat olisivat hoituneet miksaajalta vähän paremmin, kun tiesin, miten paljon bändi oli edellisyönä käyttänyt aikaa soundcheckiin.

Pariisin Kevät sopii kesäyöhön täydellisesti, ja yleisöä hemmoteltiinkin hittiputkella. Keikalla kuultiin myös uutta materiaalia tulevalta levyltä. Kahden jo julkaistun sinkkubiisin lisäksi soitettiin “Pelon sydän”, joka jumputti entistä rohkeammin tanssittavan klubisoundin suuntaan. Mietin keikan aikana, että jos festareilla päätyy sattumalta katsomaan Pariisin Kevättä ensimmäistä kertaa, saattaa se olla hämmentävä kokemus. Niin vahvat EDM-soundit kotimaisessa popmusiikissa ovat kuitenkin suhteellisen harvassa, ja on outoa kuulla sellaista laulettavan suomeksi. Kaukana ovat ajat, kun välttelin Pariisin Kevättä unisiepparihipstertyttöjen bändinä.

Yö viileni, ja kello löi yhtä. Vielä piti jaksaa, sillä Radio Helsinki -stagella esitteli Medeia vaihtoehtometalliaan. Pitti pyöri sielläkin, ja illan viimeisen keikan ollessa kyseessä olivat myös järjestyksenvalvojat kerääntyneet meininkiä ihmettelemään. Häiritsevästä preesenssistä huolimatta yleisö sai riehua rauhassa vielä tunnin verran. Tuoreen “Xenosis”-albumin materiaalia kuultiin paljon vanhoja suosikkeja unohtamatta. Yhtyeen primus motor Samuli Peltolan mikistä ei valitettavasti kuulunut juuri mitään koko keikan aikana, mutta solisti Frans Aallon mikistä tuli senkin edestä, kun sillä välillä hakattiin adrenaliinipäissään otsaan. Medeian porukalla oli kova koitos edessä, kun soittoaika tulevan päivän Tuskassa oli klo 13.30. Keikka saatiin vietyä loppuun kuitenkin hyvällä energialla, ja encorekin saatiin “Centurions”-biisin päättäessä torstaipäivän ryskööt (pardon my pohojammaa).

Samuel Järvinen:

Fanittaessani Kingston Wallia yläasteella en koskaan kuvitellut, että tulisin näkemään yhtyeen livenä. Olihan bändin keulakuva ja karismaattinen laulaja-kitaristi Petri Walli siirtynyt toiseen ulottuvuuteen jo ajat sitten… Toisin kuitenkin kävi, kun basisti Jukka Jylli ja rumpali Sami Kuoppamäki toivat KW-kokemuksen Provinssin Woodland Stagelle torstaina 27. päivä kesäkuuta. Täydennystä kokoonpanoon toivat Von Hertzen Brothersista tutut Mikko, Kie ja Jonne, jotka vastasivat kitaraosuuksista, lauluista sekä perkussiosta. Myös muun muassa Ellipsista sekä Utopianistista tuttu Markus Pajakkala saapui ”Shine On Me” -kappaleen kohdalla soittamaan sopraanosaksofonia. VHB:n pojat olivat ehdottomasti ainut oikea vaihtoehto esittämään KW:n musiikkia yhdessä alkuperäisjäsenten Jyllin ja Kuoppamäen kanssa.

Settilista painottui bändin kakkoslevyn materiaaliin, mutta sen ulkopuolelta kuultiin debyyttialbumin klassikot ”With My Mind”, ”Fire” sekä pieni pätkä ”Waste Of Timea”. Faneja ilahduttavina yllätyksinä setissä kuultiin energinen ja erikoinen teknon ja rockin yhdistelmä ”Stuldt Håjt”, mukaansatempaava ”Mushrooms” sekä bändin harvinaisen toimiva Donna Summer -cover ”I Feel Love”, jonka nousi yhtyeen kanssa esittämään epäilyttävän laajentuneet pupillit omaava Ellips. Keikka oli alusta loppuun huippumuusikoiden rock-jamittelua, joka on ehdottomasti osa kotimaamme kultaisinta ja ikonisinta musiikkihistoriaa. Kuoppamäki osoitti lavalla olevansa edelleen kenties Suomen kovin rumpali, jonka soittoon Jukka Jylli lukittautui häkellyttävän tiukasti. Keikan taianomaisin hetki oli kuitenkin se, kun ”Shine On Me” -kappaleen kohdalla aurinko alkoi kuin taikaiskusta paistaa kirkkaana suoraan lavalle. Kiitos musiikistasi, Petri.

Radio Helsinki Stagella nähtiin ja kuultiin Lähiöbotoxin konsertti, joka oli varmasti yksi torstain yllättävimmistä ja freeseimmistä esityksistä. Rap-artistit Seksikäs-Suklaa ja Dosdela lyöttäytyivät yhteen Lighthouse Projectin jäsenten kanssa perustaen vuonna 2018 hardcoresta ja nu-metalista vaikutteita hakevan orkesterin. Lähiöbotoxin setti oli täynnä rajuja riffejä ja aitoudellaan puoleensa vetävää asennetta, mikä nostatti toisinaan nyrkit ilmaan, ja toisinaan taas hymyn huulille. Riippumatta siitä, kumpi oli kulloinkin kyseessä, oli pitti puolestaan käynnissä koko ajan. Vaikka Seksikäs-Suklaa ei olekaan kummoinen vokalisti ja hänen flown’sa ja ulosantinsa ovat räppärinäkin parhaimmillaan okei, paikkasi hän mahdolliset puutteensa ihailtavalla heittäytymiskyvyllä ja musiikin vaatimalla asenteella.

Päälavalla esiintynyt Flogging Molly toi Törnävänsaarelle jalan alle menevää kelttipunkkia, joka näytti uppoavan oikein hyvin suomalaiseen festivaalikansaan. Varsinkin jo hyvin varhaisessa vaiheessa kuultu ”Drunken Lullabies” -klassikko sai aikaan hilpeän vastaanoton siitäkin huolimatta, että kappaleen päämelodiaa soittanut banjo oli törkeän epävireinen. Keikan loppua kohden alkoi olla hieman sellainen fiilis, että paikoitellen kovin yksiulotteinen rallattelu ja keskitempoinen humppaaminen olisivat uponneet huomattavasti paremmin muutaman oluen nauttineena. Provinssin hinnoittelulla en ottanut edes yhtä.

Yhdysvaltalainen mathcore-pioneeri Converge veti väkeä jo hyvissä ajoin Carlings-telttalavan uumeniin. Se väki oli saapunut kuuntelemaan meluisan ja äkkiväärän hardcoren veteraaneja. Eivät tainneet kuitenkaan yleisössä tietää, että koko teltta tulee olemaan yksi iso killzone silloin, kun Converge soittaa. Ja niinhän siinä kävi, että jo ensimmäisen kappaleen kohdalla puhkesi valtaisa pitti täynnä juoksua, tönimistä ja hardcore dancingia. Bändiä oli ilo katsoa lavalla soittamassa ihastuttavan poukkoilevaa ja rosoista matikkacoreaan, vaikka välillä tuntuikin siltä, että siltä puuttui syvempi kontakti yleisöönsä. Onneksi setti oli kuitenkin täynnä klassikoita ja keikkasuosikkeja.

Olin odottanut Bring Me The Horizonin konserttia mielenkiinnolla jo pitkään. Metalcoren kenties suurimmaksi nimeksi kohonnut yhtye julkaisi vuoden alussa paljon (myös allekirjoittaneelta) negatiivista palautetta keränneen albuminsa ”Amo”, jossa metalcore oli enää mauste popimman tuotannon ja elektronisempien sovitusten seassa. Keikan avannut videopätkä sekä ”Mantra” nostattivat tunnelman heti kattoon, mutta alamäki alkoi vaarallisen aikaisin. Hyvin pian oli surullisen selvää, että levyllä elektroniset sovitukset kuulostavat tuotannon ja miksauksen ansiosta massiivisilta, mutta livenä lavalla kolisivat vain studiossa hiottujen kappaleiden laihat luurangot taustanauhojen jylistessä kaiuttimista harvinaisen sekavalla tasapainolla ja kyseenalaisella miksauksella. Taustalaulut olivat paikoitellen keulakuva Oli Sykesin omaa laulua kovemmalla, ja miehen oma ääni oli varsin heikossa kunnossa. Joitakin hankalimpia vokaalisuorituksia mies paikkasi örinällä, mikä on helppo keino feikata vaativimpien laululinjojen suoritus.

Tunnetta Sykesin äänen heikkoudesta lisäsi entisestään se, että kosketinsoittaja Jordan Fish lauloi suurimman osan intensiivisemmistä ja raspia vaativista kertosäkeistä. Lavalle oli haettu isoa show’ta videoruutuineen, tanssijoineen ja efekteineen, mutta erityisesti taustatanssijat tuntuivat suoriutuvan konsertista hyvin laiskasti ja lakonisesti. Kappaleet olivat hyviä, ja olen itse oppinut tykkäämään jo paljonkin ”Amon” materiaalista, mutta valitettavasti odotukset BMTH:n massiivisesta ja timanttisesta show’sta lässähtivät todella pahasti. Yleisöllä näytti olevan mukavaa, mutta minä petyin yhtyeen suoritukseen siihen nähden, miten kovassa sarjassa BMTH painii.

Pettymykseksi osoittautuneen Bring Me The Horizonin jälkeen oli valtava ilo lähteä telttalavalle kuuntelemaan progressiivista metallia esittävää Tesseractia, yhtä djentin pioneereiksi luettavaa yhtyettä. Bändi veti teltan täyteen, eikä tuottanut pettymystä millään mittarilla. Setti käynnistyi ”Concealing Fate” -kappaleen kolmella ensimmäisellä osalla, ja yhtye otti yleisönsä haltuun jo heti kättelyssä. Tesseractin soitto oli uskomattoman tiukkaa mutta silti soljuvan groovaavaa. Taustalla minimalistinen mutta immersiivinen valoshow täydensi kuulokuvaa tehden siitä huomattavasti täyteläisemmän. Näin bändin ensimmäisen kerran livenä vuonna 2016, ja eron yhtyeen lavaolemuksessa sekä setin toimivuudessa kuuli heti. Solisti Daniel Tompkins otti yleisöön kontaktia ja kohteli kuulijoita nöyrän kunnioittavasti. Setin toimivuutta auttoi myös uuden ”Sonder”-albumin entistä tarttuvammat kappaleet, joista jokainen toimi livenä timanttisen hyvin. Erityisesti päätöskappale ”Juno” sekä ”Luminary” sytyttivät teltan palamaan – siis kuvainnollisesti, koska progeyleisö harvoin rikkoo mitään tai liikkuu moshausta enempää.