”Väritetty aikamatka huipulle” – arviossa Ronnie James Dion omaelämäkerta ”Rainbow In The Dark”

Vuona 2010, 67 vuoden iässä vatsasyöpään menehtyneen raskaan rockin kultakurkun Ronnie James Dion omaelämäkertaa on hevipiireissä odotettu kuin kuuta nousevaa. Hänen itsensä vuonna 2009 aloittaman ja leskensä, vuodesta 1975 managerinaan toimineen Wendy Dion sekä rock-teoksiin erikoistuneena tietokirjailijan ja Dion PR-henkilönä toimineen Mick Wallin vuonna 2020 loppuunsaattama, reilu 360-sivuinen teos käy läpi heavy-legendan elämän 46 varhaisinta vuotta siinä vaihtelevasti onnistuen. Teos julkaistiin englanninkielisenä kesäkuussa kuluvaa vuotta ja suomenkielisen käännöksen siitä julkaisi Bazar-kustannus lokakuun alussa.

Omaelämäkerta alkaa Ronald James Giovanni Padavonan omakohtaisten kertomusten täyteisten vuosikymmenten myötä viihdyttävästi. Mikä parasta, vielä vaikeina elämänsä loppuaikoinaan tämä amerikanitalialainen pieni sisupussi onnistui tekemään tämän kaiken vielä yllättävänkin kevein mielin, pilke silmäkulmassaan.

Kirjan alkuosa kertoo kevyen yksityiskohtaiseen sävyyn Massachusettsin osavaltion rannikkokaupungissa Providencessa syntyneen ja New Yorkin osavaltion Cortlandin kaupungin italialaiskorttelissa varttuneen nuorukaisen päättäväisyyden johdattamasta tiestä kohti joka rokkarin unelmaa. Mummoltaan oppiman, pahan karkoitukseen tarkoitetun pirunsarvimerkin tarina tulee myös selväksi. Baseballia intohimoisesti varhaisteininä harrastaneen nuorukaisen kasvutarina työteliääksi ja vastuuntuntoiseksi trumpetistiksi ja sittemmin keikkailevan yhtyeen jäseneksi onkin kirjan mielenkiintoisinta antia.

Ennen kuolemaansa, Ronnie James Dio ehti dokumentoimaan kirjaan lapsuus- ja nuoruusvuosiensa lisäksi varhaisaikuisuuttaan. Mukana on arkirealistisia kuvauksia paikallisissa Amerikan mallin rock ’n’ roll -bändeissä (The Vegas Kings, Ronnie And The Red Caps) vaikuttaneen basisti-laulajan elämästä aina Deep Purplen siipien suojaan päätyneen yhtyeensä Elfin ja edelleen Ritchie Blackmore’s Rainbown:n vokalistina toimimisen vuosiin (1975-1978) saakka. Tästä eteenpäin kirjan saattoivat maaliin muutamia Ronnien taakseen jättämiä kommentteja lukuunottamatta managerivaimonsa Wendy ja kirjailija Wall.

Kirjan loppuosuus ulottuu Ronnien Black Sabbathiin liittymisestä soolouralle siirtymisen kautta ”Sacred Heart” -kiertueen New York Cityn loppuunmyytyyn keikkaan, Ronnien unelman täyttymykeen. Näiden tapahtumien kuvaus on väljähtynyt kuivakaksi suorittamisen kuvailuksi ja musiikkibisnespainotteiseksi oikeassa olemisen todisteluksi. Syy tähän on varsin ymmärrettävä, mutta kirjan tarkoitusperät huomioon ottaen kyseessä on anteeksiantamaton tyylivirhe. 1980-luvun alkupuolelle painottuva loppuosuus kantaa pintapuolisemmin ja vajoaa lopulta turhien yksityiskohtien toisteluun, irtopisteiden kalasteluun ja tarpeettomaan fanien vakuutteluun.

Rasittavinta kirjan loppuvaiheilla on se, että kerta toisensa jälkeen Wendy palaa jaarittelemaan hänen ja Ronnien välisen parisuhteen vahvuuksista ja tulisieluisuudesta sekä korostamaan Ronnien ylenpalttista rehellisyyttä mitä ilmeisimmin reflektoidakseen tämän saamaa, epäoikeudenmukaista kohtelua Rainbow’ssa ja Black Sabbathissa.

Wendy Dion rooli kirjan kokoon kursijana on ollut ylipäätään kahtiajakoinen. Yhtäältä hän oli ehkä ainoita henkilöitä, joka sai puristettua kyseisen R.J.D:n kirjaprojektin päätökseen kymmenen vuotta sen aloittamisen jälkeen. Toisaalta, 1970-luvun loppupuolen tapahtumista eteenpäin alati tihentyneet Wendyn omat, fraasimaisina toistuvat, tarpeettomat kommentit vesittävät Ronnien itsensä kirjan alussa onnistuneesti luomaa, elämänmakuista, hyvin eteenpäin rullaavaa tunnelmaa. Loppuvaikutelma olisi tosin saattanut olla vieläkin puisevampi, ellei yhtenä merkittävänä lähdemateriaalina heillä olisi ollut käytössään Ronnien äidin, Annan kasaamaa muhkeaa lehtileikekirjaa Ronnien uran varrelta.

Jos jossain kirjan loppuosio onnistuu, niin sen tekemisessä selväksi, ketkä muusikot ja managerit onnistuivat olemaan hyvää pataa Dion pariskunnan kanssa ja ketkä eivät. Jostain kumman syystä Dion pariskunnan lempiaiheita musiikkiin keskittymisen sijasta on tuntunut olevan ansaitut ja ansaitsematta jääneet rojaltit, kulloinkin ostettujen lukaaleiden tilavuuden muistaminen sekä Ronnien yhtyeensä faneille ja palkoillisilleen osoittaman lojaalisuuden alleviivaaminen.

Tuon kaiken voisi vielä ymmärtäväisin fani sietää, mutta kaikille nimmarin halunneille faneille niiden kirjoittamisesta useaan otteeseen muistuttaminen ja Dion kulloisellekin soittajalle osoitettujen armollisuuden eleiden, vuokra-asuntojen, kuukausipalkkojen ja tilitettyjen tulo-osuuksien esiin nostaminen alkaa herättää epäilyjä. Varsinkin tässä kontekstissa. Etenkin kitaristi Vivian Campbellin kanssa vajaa 40 vuotta sitten alkanut ja pidempään jatkanut riita Dion biisintekijärojaltien osingonjaosta saa kirjan loppuvaiheilla aivan tarpeettoman suuren huomion ja vielä turhan useassa kohtaa.

Sanomattakin on selvää, että musiikillisesti niinkin ainutlaatuisen tekijän kuin Ronnie James Dion osalta mainitsemisen arvoiset asiat bändeissä toimimisessa olisi paljon muutakin kuin ihmissuhteet, bänditovereiden kohtelu, omaisuuden kartuttaminen ja raha. Mikä pahinta, kirjan lopputuotantovaiheessa unohdetaan liian usein Ronnie James Diolle itselleen äärimmäisen tärkeä taito; itsekriittisyys.

Kirja päättyy ”onnelliseen loppuun”, tilanteeseen, jossa kirjoittajien naiiviksi pahikseksi leimaaman Campbellin tilalle bändiin oli otettu toisesta Wendyn manageroimasta bändistä, Rough Cutt:sta uusi nuori kitaristi, Craig Goldy. Pikkupojasta lähtien Ronnie James Dion haaveena ollut Madison Square Gardenin loppuunmyyty keikka tämän omalla soolobändillä oli samalla ainoastaan hetkien päässä toteutumisesta. Todellisuudessa kyseisestä kohdasta historian aikajanalla lähti Dion bändin ja musiikin ja suosion piinaavan pitkä ja kivulias laskusuhdanne, mutta siitähän ei kirjassa saati tiedotteessa mainita sanaakaan.