Varkaita, valehtelijoita ja tekopyhimyksiä: Ministryn ”Mind is a Terrible Thing to Taste” 30 vuotta
Vuonna 1981 perustettu yhdysvaltalainen industrial-metallimusiikin pioneeri Ministry tunnetaan aggressiivisesta asenteesta, rouheista kitarariffeistä ja voimakkaista kantaaottavista sanoituksista. Lisäksi Al Jourgensenin omaperäinen, aggressiivinen laulutyyli ja erilaisista lähteistä, aina Sergio Leonen italo westerneistä poliitikkojen puheisiin, ammennetut samplet muodostavat yhtyeen rikkaan soundimaailman, mikä tekee Ministrystä yhden kiinnostavimmista 1980-1990-luvun metalliyhtyeistä. Vaikka olen itse keskittynyt lähinnä klassiseen rock-musiikkiin, yhtye on poikkeuksellinen raskaan musiikin saralta.
Arista Recordsilla vuonna 1983 debytoinut yhtye siirtyi synth pop -esikoisalbuminsa ”With Sympathy” jälkeen Sire-levy-yhtiölle, levyttäen synkeän syntetisaattorivaltaisen albuminsa ”Twitch” (1986). Albumeilla ”The Land of Rape and Honey” (1988) ja “Mind is a Terrible Thing to Taste” (1989) on kuultavissa viitteitä bändin uudemmasta, kitaravetoisemmasta metallityylistä, mutta yhtyeen soundi vakiintui viimeistään modernilla klassikkoalbumilla ”Psalm 60: The Way to Succeed and the Way to Suck Eggs” (1992). Tältä yhtyeen menestyksekkäimmältä albumilta löytyvät muun muassa hitit ”N.W.O.”, ”Just One Fix” ja ”Jesus Build My Hot Rod”. Taukoja, uudelleenkokoontumisa ja huumeongelmia sisältävien villien vuosien jälkeenkin yhtye on vielä tänä päivänä aktiivinen.
Mainos päättyy
14.11.2019 30 vuotta täyttäneellä albumilla ”Mind is a Terrible Thing to Taste” yhtye esitteli entistä metallisempaa tyyliä, mitä oli inspiroinut niin hardcore punk kuin ajan amerikkalaiset thrash metal -yhtyeet, kuten Rigor Mortis ja Stormtroopers of Death. Pääosassa olivat syntetisaattoreiden sijaan särökitarat ja yksinkertaisuudessaan nerokkaat riffit, joita kuorruttavat Jourgensenin raspiset lauluosuudet ja erilaiset samplet. Albumin käynnistävä hittikappale ”Thieves” kuudestoistaosa-tuplabassorumpurytmin myötäilemine riffineineen edustaa uutta soundia oivallisesti. Paikoin kiivastempoiseksi ryskeeksi yltyvän kappaleen sovitus on monivaiheinen, mutta yksinkertainen. Kappaleen ”Burning Inside” graniitin kovan perustan luovat raskas voimasointuriffi ja aggressiivinen rumpukomppi. Niukkatekstuurinen, käytännössä yhden riffin varioinnille perustuvaa kappaletta ei ole myöskään soitettu liian täyteen, mikä on joidenkin metalliyhtyeiden perisynti. Väsymätön meno jatkuu nopeatempoisella kappaleella ”Never Believe”, jossa vaihtelevat vierailevan skotlantilaisen laulajan, Chris Connellyn, aggressiivisesti lausutut sanat ja alkukantainen murina. Kappaleella kuullaan myös pelkistetty, skaalarajoja ja taiteiden sääntöjä rikkova kitarasoolo.
Connellyn laulama, suoraviivaisen discomaisen peruskompin ja tarttuvan bassokierron kannattelema, maalaileva ”Cannibal Song” esittelee yhtyeen salaperäisempää, maalailevaa tyyliä. Pelottavan äänimaiseman lomassa kuullaan myös sample 80-luvun kauhuklassikosta Hellraiser: ”The Mind is a Temple”. Raivokkaan ”Breathen” jälkeen kuullaan albumin toinen kuuluisa kappale ”So What”. Neljäsosia takovan bassorumpurytmin taustalla kuullaan primitiivistä tom-tom -rytmiä, josta siirrytään räkäisen naurusamplen ja pahaenteisesti laskevan kitarariffin säestämään kertosäkeeseen. New Yorkista kotoisin olevan räppäri K-Liten aggressiivisesti laulama ”The Test” on yksi albumin parhaimpia kappaleita, jossa yhtyeen ja samalla studiolla työskennelleen vierailevan tähden parhaimmat puolet tulevat esiin. Taas sampleille pohjautuvat kappaleet ”Faith Collapsing” ja ”Dream Song” lopettavat albumin hieman ristiriitaisiin tunnelmiin alkupuolen tiukan kokonaisuuden jälkeen, kuin fillerit olisi heitetty albumin loppuun. Tosin ”The Land of Rape and Honey” loppuu miltei samanlaisesti, mitä voi pitää yhtyeen eräänlaisena tavaramerkkinä.
Albumia ”Mind is a Terrible Thing to Taste” voidaan pitää yhtenä Ministryn parhaimmista studioalbumeista. Aikana, jolloin metallimusiikki oli siirtynyt siloitellumpaan ja makeampaan tyyliin, albumi oli ilmestyessään jopa aikaansa edellä. Levyllä kaikki osat ovat tiukasti paikoillaan ja sovitukset raikkaita. Lisäksi soundi on raskas, mutta ilmava. Vaikka tunnetusti aika kultaa muistoja, olen varma, että albumi kuulostaa edelleen yhtä tuoreelta ja innovatiiviselta kuin 30 vuotta sitten.