Vastahakoiset ikonit Helsingissä – The Cure ja The Twilight Sad 7.10.2016 Hartwall Areenalla

Kirjoittanut Juhani Mistola - 11.10.2016
cure-1
Kuva: Jani Kormu

Goottirock / post punk -ikoni The Cure juhlisti 40-vuotista uraansa maratonkeikalla Helsingin Areenalla.

On sitä ilmoja pidellyt. Vaikka yleensä valitan kylmästä enemmän kuin olisi tarpeen, toimi kylmä ja tuulinen syyssää osana perjantai-illan gootahtavaa kokonaistaideteosta. Eihän The Cure toimi kesähelteillä, vaikka synkkä yhtye onkin tunnettu tasaisista syrjähypyistään hilpeiden popmelodioiden pariin.

Illan aloittaneen The Twilight Sadin vokalisti James Graham oli ulkoiselta habitukseltaan, lauluääneltään ja käytökseltään kuin Ian Curtisin ja Morrisseyn hylätty lehtolapsi. Teatraaliset kouristelut toki sopivat yhtyeen esittämään post punk -paatokseen, mutta rajansa kaikella. Musiikillisesti yhtye oli toimivaa perinne-indietä muttei juuri mitään sellaista, mitä ei olisi aiemmin jo kuultu yhtyeen esikuvien toimesta moneen kertaan.

Jos The Twilight Sad kuuluu synkistelyn ikiaikaisten kaavojen taidokkaisiin toistajiin, on illan pääakti The Cure yksi synkistelyrockin sävelkielen luojista. Tai jopa mielentilan musiikillinen vastine, jos pienet ylisanat sallitaan. Sen kuitenkin erottaa kaltaisistaan mainstream-pophittisarja, joka on saavutettu olemalla edes tilapäisesti iloinen. Ja Areenalle saapuneista 9500 hengestä valtaosa vaikutti tulleen kuulemaan juuri sitä.

cure-2Setti käynnistyi ”Disintergration”-albumin (1989) eteerisillä raidoilla ”Plainsong” ja ”Closedown”. Klassikkoalbumia huomioitiin lopulta jopa 9 kappaleen verran.

Laulajakitaristi Robert Smithin päässä sijaitseva goottipesä on lässähtänyt hieman vuosien saatossa, mutta kunnon vampyyrin tapaan keulakuva vaikutti hämmästyttävän iättömältä. Onko tämäkin yhtye oikeasti jo 40-vuotias? Vastahakoinen ikoni ei vieläkään ota yleisöään rokkistaraelkein, vaan satunnaista käsien vääntelyä lukuun ottamatta Smith keskittyy musiikkiin. Ikääntyvien rock-laulajien kohdalla kysymysmerkit sijoittuvat aina laulusuoritusten tienoille. Yhä itkuun purskahtamassa olevalta pikkupojalta kuulostava Robert Smith vetää omalaatuiset maneerinsa hämmästyttävän hyvin, eikä ääni tunnu pettävän missään vaiheessa keikkaa.cure-4-basisti

Hullun kissanaisen tapaan pukeutuneen Smithin rinnalla vaikutti Stray Catsista karanneen näköinen vakibasisti, vuodesta 1979 alkaen bändissä soittanut Simon Gallup. Gallup elehti ainoana lavalla perinteisen rokkistaran elkein ja pomppi ympäri lavaa jopa balladien aikana. Jäsenistönsä suhteen ikuisessa muutoksen tilassa olevan The Curen kohdalla on vaikea puhua klassisesta kokoonpanosta, mutta epäilemättä nuo kaksi kuuluvat siihen.

Muut, eli kosketinsoittaja Roger O’Donnell (bändissä vuodesta 1987), rumpali Jason Cooper (bändissä vuodesta 1995) ja mm. David Bowien Tin Machinesta tuttu kitaristi Reeves Gabrels (bändissä v:sta 2012), omaavat ensin mainittuja lyhyemmän ja/tai satunnaisemman Cure-historian ja jäivät myös siksi lavaolosuhteissa ydinkaksikkoa anonyymimpään asemaan. Musiikillista antia ei ollut moittiminen kenenkään kohdalla, etenkin rumpali Cooperin rytmi-ilottelua kuunteli mielellään.

cure-7-kitaristiVaikka osa äänimaiseman linjauksista menee post punk -estetiikan piikkiin, oli se hetkittäin aivan liian sekava. Laulu jäi muun bändin jalkoihin silloin, kun kitara- ja bassosoundit olivat yhtä diskanttisen riipiviä kuin bläkkisbändin ensidemolla.

Keikkasetti kesti 35 biisin ja reilun kolmen tunnin ajan. Yleensä olen samaa mieltä filosofi Yngwie J. Malmsteenin kanssa­ – ”more is more” – mutta tässä tapauksessa vähempikin olisi riittänyt. Pitkä ja monipuolinen setti oli varmasti mannaa hardcore-faneille, mutta satunnaisempi kuulija ei voinut olla huomaamatta eteerisen alun jälkeen iskenyttä hahmottomuuden vaihetta.

cure-5-smith-ja-galluppiPääsetin parasta antia olivat ”A Night Like This”, kuulas ”Pictures Of You”, kauniin painostava ”Lullaby” ja kylmäävyydessään vaikuttava goottijyrä ”One Hundred Years”. Keikan hinta-laatusuhdetta ei käy kiistäminen, kappaleita ei venytetty ja Smithin jaarittelevat välispiikitkin olivat harvassa. Parhaiden biisien venyttäminen olisi saattanut olla paikallaan. Nyt tuntui, että monet huippuhetket olivat ohi, ennen kuin ehtivät alkaakaan.

 

Keikan parhaat palat sijoittuivat encoreihin, jotka kestivät lähes yhtä kauan kuin varsinainen setti. Harvemmin soitettu, The Crow-leffasta tuttu ”Burn” nousi erääksi keikan huipuista. ”A Forest” puolestaan päättyi upeaan Smithin delaykitaran ja Gallupin basson duettoon tavalla, joka olisi sopinut koko keikan päättäjäksi.

cure-6Mutta eihän siihen voinut lopettaa. Kolmas (!) encore koostuikin niistä pakollisista hiteistä, joiden pakollisuus kävi ilmi ainakin itse päätähden asenteesta. ”Arvaatteko, mikä päivä tänään on?”. Niin, perjantai – vedetään nyt sekin sitten. ”Friday I’m In Love” sai aikaan viidentuhannen kissavideon suuruisen kollektiivisen huokauksen, mutta Smithin ilmeistä huomasi, että tämä on vedetty jo yhden kerran liikaa. Sama koski ”Just Like Heaven” -hittiä. Mukavasti svengaava ”Lovecats” ja livetilanteessa yllättävän tiukaksi funkiksi taipuva ”Hot Hot Hot!!!”, ”Close To Me” ja koko keikan tavoin stemmalaulujen puutteesta kärsinyt ”Why Can’t I Be You?” päättivät viimeisen encoren.
Yleisesti ottaen The Cure teki sen, mitä lupasi. Se juhlisti kunnioitettavan mittaista uraansa tuotannon kaikki puolet esittelevällä keikalla, joka tiivistämällä olisi kieltämättä voinut olla hitusen parempi.

Onkin hyvä jättää parantamisen varaa seuraavaa kertaa varten. Encoreiden aluksi soitettu uusi kappale ”It Can Never Be the Same” ansaitsee ehdottomasti paikkansa lähes kymmenen vuotta odotetulla studioalbumilla. Ehkäpä sellainen on vielä tulossa.

Settilista:

  1. Plainsongcure-8-uus-biisi
  2. Closedown
  3. High
  4. A Night Like This
  5. The Walk
  6. Push
  7. In Between Days
  8. Lullaby
  9. Let’s Go to Bed
  10. Sleep When I’m Dead
  11. Pictures of You
  12. The End of the World
  13. Lovesong
  14. Last Dance
  15. From the Edge of the Deep Green Sea
  16. Want
  17. The Hungry Ghost
  18. One Hundred Years
  19. Disintegration

Encore:

  1. It Can Never Be the Same
  2. Prayers for Rain
  3. Burn
  4. A Forest

Encore 2:

  1. Shake Dog Shake
  2. Never Enough
  3. Fascination Street
  4. Wrong Number

Encore 3:

  1. Friday I’m in Love
  2. Doing the Unstuck
  3. Just Like Heaven
  4. Boys Don’t Cry
  5. The Lovecats
  6. Hot Hot Hot!!!
  7. Close to Me
  8. Why Can’t I Be You?

cure_koko-bandi

Teksti: Juhani Mistola

Kuvat: Jani Kormu (http://www.kormugraphy.com/)