Vastustamaton hittivärisuora – klassikkoarviossa Linkin Parkin 20-vuotias ”Meteora”

Yhdysvaltalaisen rockyhtye Linkin Parkin vuonna 2001 julkaistu debyyttialbumi ”Hybrid Theory” oli jymymenestys, joka nosti heittämällä kalifornialaiset vuosituhannen ikonisimpiin yhtyeisiin. Noihin aikoihin musiikista innostuneille bändin ensimmäiset albumit ovat kuin musiikillisia raamattuja. Rapia, rockia, popia, metallia ja punkia yhdistellyt tyyli hienoine sävellyksineen oli täsmäisku räppäreiden ja HC-rockareiden väliin, sillä bändi upposi monien muiden kohderyhmien ohella molempiin. Ensimmäiset pari albumia pitkästä aikaa kuunneltuani onkin todettava, ettei yhtyeen suosiota tarvitse ihmetellä. Ei voi mitään, homma toimii ja ei tässä auta kuin ylistyskuoroon yhtyä!

Esikoisalbumi ”Hybrid Theorylle” mahtui vielä useiden hittibiisien sekaan hutiosumia, mutta kakkosalbumi on jo kokonaismateriaaliltaan vakuuttavampi. Paria notkahdusta lukuunottamatta ”Meteora” on hittivärisuora. Albumi on yksinkertaisten mutta erittäin tarttuvien hard-core riffien ja korvamatokertosäkeiden juhlaa.

Levyn avaa tarttuva ja kapinahenkeä uhkuva ”Don’t Stay”. Tätä seuraavat levyn suosituimpiin klassikoihin lukeutuva ”Somewhere I belong”, ja aiempien tapaan erinomaisella kertasäkeellä varustettu ”Lying from you”. ”Hit the Floorin” raskas, Benningtonin huutama kertosäe luo toimivaa kontrastia säkeistön rap-osuuksille. Rauhallisesti käynnistyvä ”Easier to Run” on maltilla rakennetun säkeistön sekä toimivan dynamiikkansa ansiosta yksi levyn tähtihetkistä vaikkei Linkin Parkin kirjoissa isoimpiin hitteihin lukeudukaan. Musiikkivideokappale ”Faint” potkii viimeistään hereille aneemisemmankin kuulijan, jos eivät edeltävät kappaleet sitä jo tehneet. ”Figure 09” selviää puhtain paperein säkeistön hyvän kitarariffin sekä fiiliksiä nostattavan kertosäkeensä ansiosta. ”Breaking the Habit” on vastustamattomasti säilynyt levyn suosikkinani, onhan biisissä sentään hyvä kertosäe ja erittäin omintakeisella sävyllä rauhoittava tunnelma. Myös ”From the Inside” on hieman rauhallisempi kipale, Bennington rääkymää C-osaa lukuunottamatta.

”Nobody’s Listening” jää väkisinkin mieleen erittäin tunnistettavasta päämelodiastaan, muuten kappale edustaa levyn maltillisempaa antia. Viimeistä kappaletta edeltävää häröilyinstrumentaali ”Sessionia” en laskisi varsinaiseksi biisiksi, vaan lähinnä viimeistä rykäystä edeltäväksi välisoitoksi. Ensimmäisen levyn ”In the Endin” tapaan levyn päättävä ”Numb” on kappale, jonka varmasti jokainen Linkin Parkista koskaan kuullut tunnistaa. Biisi on hieno, mutta koska se on kulunut niin monta kertaa niin monissa sopimattomissakin yhteyksissä kuultujen kertojen myötä auttamatta puhki, se harvoin jaksaa edeltävien tapaan itseäni sytyttää.

Pitkästä aikaa levyä kuunneltuani täytyy todeta havahtuneeni raita toisensa jälkeen, että ”Ei saakeli, tämäkin on tällä levyllä”, kun bändin tuotannon, ja koko genren kärkikastiin kuuluvat biisit seuraavat toisiaan. Meteoran tasaisen vakuuttavan materiaalin joukosta olisi epäreilua korottaa jokin kappale selkeästi muiden yläpuolelle. ”Hit the Flooria” ja ”Sessionia” lukuun ottamatta levyn jokaisesta biisistä kasvaisi vähääkään keskinkertaisemman tuotannon seasta pakkosoitettava keikkahitti.

Levyn kaupallisuus käynee selviten ilmi kappaleiden pituuksista. Valtaosa niistä tuntuu jo loppuvan kun niiden ajattelisi olevan vasta puolivälissä. Kieltämättä teokset toimivat tällaisenaan erittäin tehokkaasti, mutta onhan se myönnettävä, ettei kuunnellessa voi välttyä siltä tunteelta, että tekijät ovat tarkoituksella nipistäneet kappaleet niin lyhyiksi etteivät edes hätäisimmät radiokanavat kehtaisi niitä keskeltä viimeistä kertosäettä katkaista. Tavallaan bändi on ollut kuin aikaansa edellä tehden biisit nykyvuosikymmenen Tik-Tok-kulustustempoon. Eikä tästä paljoa nopeammin kolmea kertosäettä samaan kappaleeseen ehdi änkeä, jos meinaa niihin minkäänlaista melodiaa ja vielä säkeistötkin tehdä.

”Meteoralla” lähes jokainen kappale sisältää musiikillisesti jotain mielenkiintoista ja kestävää, monet levyn biiseistä toimisivat hyvin akustisina tai pianosovituksinakin. Saundit ovat tämänkin päivän kriteereillä mitattuna moitteettomassa kunnossa. Bändin solistikaksikon, Mike Shinodan ja Chester Benningtonin yhteispeli toimii harvinaisen saumattomasti, vielä senkin lisäksi että Bennington oli yksinkertaisesti aivan jäätävä laulaja! Näiden seikkojen ja monien selittämättömien mysteereiden ansiosta ”Meteora” on kestänyt erittäin hyvin aikaa. Levy olisi todennäköisesti yhtä lailla hitti mikäli se huomenna uutena julkaistaisiin.

Monet arvostelijatkin ovat kritisoineet albumia liiasta kertosäekeskeisyydestä aivan kuin tällaisten takiaisten tekeminen olisi jotenkin yksinkertaista ja helppoa hommaa. Eiköhän meteoria olisi pulpahdellut enemmänkin, mikäli asia näin olisi. Kyllä monet jäivät yrittäjiksi siinä missä Linkin Park toisella(kin) albumillaan onnistui.

Pysäyttävällä tavalla ajasta ikuisuuteen 20.7.2017 siirtynyt Bennington jätti Rob Bourdonin (rummut), Brad Delsonin (kitara), Dave Farrelin (basso), Joe Hahnin (samplet), Shinodan sekä levyn tuottajana toimineen Don Gilmoren kanssa merkittävän taiteellisen perinnön. Meteoran miksasi mm. Slayerin ja Nirvanan levyillä häärinyt Andy Wallance. Albumin masteroinnista vastasi Brian ”Big Bass” Gardner. Lukuunottamatta basson varteen värvättyä Farrelia tiimi oli sama kuin kaksi vuotta aikaisemmin ilmestyneellä ”Hybrid Theorylla”.

Kirjoittanut: Lauri Nieminen